Taas havaintoja Marx -aaveesta

"Vapauden valtakunta alkaa tosiasiassa vasta siellä, missä puutteen ja ulkopuolisen tarkoituksenmukaisuuden sanelema työnteko loppuu, siis asian luonteesta johtuen se on varsinaisen aineellisen tuotannon alueen tuolla puolen…[Siellä - lisäys KK] alkaa inhimillisten voimien kehitys, joka on itsetarkoitusta, tosi vapauden valtakunta…Perusedellytyksenä on työpäivän lyhentäminen."

Joidenkin ajattelijoiden oivallukset kestävät ajan kulutusta. Havainnot Marx-aaveesta ovat jälleen lisääntyneet eri puolilla Eurooppaa. Pari vuosikymmentä sitten työn tulevaisuutta pohtineet kapitalismikriittiset tutkijat lainasivat usein edellä olevaa pätkää Marxin Pääoman 3. osasta. Pätkätyöläisten eli prekariaatti-liikkeen vappumielenosoituksen pääteesiä, perustuloa voidaan pitää ajankohtaisena ilmauksena vanhasta utopiasta.

Vauraus, vapaus ja väsyminen

Maailmanpankin laskelmien mukaan Suomi on noussut yhdeksi maailman vauraimmista maista vaikka meillä on nyt sekä yrittäjiä että palkansaajia edelleen vähemmän kuin vuonna 1990. Työpäivä, -viikko, -vuosi ja elinikäinen työaika on lyhyempi kuin koskaan. Paljon, paljon lyhyempi kuin Marxin kirjoittaessa tekstiään. Taustalla on tuotantovoimien kehityksen sellainen taso, joka on tuonut utopian "vapauden valtakunnasta" näköetäisyydelle.

Ansiotyötä tehdään suhteellisesti vähemmän kuin koskaan. Sen pakkojen ulkopuolelle jääviin toimintoihin käytetään puolestaan enemmän aikaa kuin koskaan. Vauraudesta 1/3 syntyy "varsinaisen aineellisen tuotannon tuolla puolen". Tehokkaimmillaan tämä on eräissä itsepalvelun muodoissa kuten kotoa Internetin avulla hoidetuissa pankkiasioissa. Välttämättömimmillään se on hoivaamisessa. Jotkut saavat lasten tai vanhusten hoitamisesta palkkaa; toiset tekevät sitä palkatta. On makuasia nimittääkö palkatta tehtyä pankkiasioiden hoitamista tai läheisten hoivaamista työksi, harrastamiseksi tai vapaa-ajan vietoksi.

Toisaalta säädyn mukaisen aineellisen elintason tavoittelu ja yleensäkin kulutuskilpailu muuttavat monien "vapaa-ajan" pakkotyöksi, joka ulottuu mm. lasten harrastuksiin. Jotkut väsyvät palkka- tai yrittäjätyön pakkojen puristuksessa, toiset vapaa-ajan kilpailupaineissa. Loppuun palaneen yksilön kohdalla on vaikea eritellä, mikä on ansiotyön, mikä taas vapaa-ajan pakkojen merkitys voimien loppumiselle.

Joka tapauksessa absoluuttisen puutteen sanelema ansiotyön pakko on Suomessa taakse jäänyttä elämää. Tilanne "nyppii" erityisesti niitä, jotka ajattelevat, että vaurautta syntyy vain kun johdolla on käytössään keppi ja porkkana ja niitä myös käytetään. He edustavat "ulkopuolista tarkoituksenmukaisuutta" eli yritysten, valtion ja kuntien sitä johtoa, joka asemiaan käyttämällä luo tarpeetonta ahdistusta alaistensa elämään. He uskovat markkinatalouden utopiaan, joka ei ole todellisuutta muualla kuin kotimaisen porkkanan markkinoilla keskikesällä. Ehkä selkeimmin tämä usko ilmenee tällä hetkellä älyttömänä lyhyen aikavälin kustannusjahtina yrityksissä ja julkisella sektorilla.

Tehokkuus, kannattavuus ja ansiotyöaika

Nykymeno estää organisaatioiden järkevän kehittämisen, koska 1) se ajaa turvatusta tulevaisuudesta kiinnostuneet palkansaajat puolustamaan nykyisiä tehtäviä kaikin keinoin, vaikka töiden muotoilu ja työnjako olisi kuinka vanhentunut ja 2) tämä puolestaan ajaa työorganisaatioiden johdon toteuttamaan sellaisia vallassaan olevia ratkaisuja, joista ei tarvitse keskustella henkilöstön edustajien kanssa. Yksi johdon muotikeinoista on ulkoistaa kaikki mahdollinen riippumatta siitä, kuinka tehotonta se usein on jopa lyhyellä, mutta varsinkin vähän pitemmällä aikavälillä.

Tempun avulla voidaan lisätä yksikön kannattavuutta. Kun kustannuksia ulkoistetaan, tuotanto- tai palveluprosessin kokonaistehokkuus usein laskee, koska tulee paljon vaikeasti hallittavia rajapintoja. Ulkoistetut työt saattavat olla kustannuksiltaan halpoja, mutta myös tehottomia. Perloksen palveluksessa oleville intialaisille kestää vielä pitkän aikaa ennen kuin he pääsevät samaan tehokkuuteen kuin Perloksen tehtailla Suomessa, oletan. Silti yrityksen kannattaa siirtää tuotantoa Intiaan koska työvoima on halpaa ja markkinat ovat lähellä. Jos myös Suomessa jaettaisiin työt ja työtulot niin, että jäljelle jäävä välttämätön ansiotyö tehtäisiin mahdollisimman vähällä vaivalla eli tehokkaasti ja fiksusti, astuttaisiin taas uusi askel kohti vapauden valtakuntaa.

Työnantajien edustajat eivät tähän suostu muuten kuin pakolla. Muu aikuisväestö voidaan työelämätutkimusta käyttäen jakaa 5 ryhmään: 1) runsaat miljoona eläkeläistä on saavuttanut vapauden valtakunnan, 2) yli miljoona haluaisi päästä vapauden valtakuntaan joko lopettamalla ansiotyön kokonaan tai tekemällä silloin tällöin jotakin ansiotyötä, 3) puoli miljoona palkansaajaa haluaa jatkaa ansiotyössä nykyiseen tapaan (suurin osa ilmeisesti siksi että heillä on ns. hyvä työ), 4) reilut puoli miljoona tuntee olleensa pakotettu ottamaan vastaan sitä työtä jota on saatavilla ja 5) pari sataa tuhatta on vailla työtä, vaikka etsii sitä. Useat ryhmiin 4) ja 5) sijoittuvista vaihtavat paikkoja vuoden mittaan

Tulojen ja työn jako

Väestön suurituloisin kymmenesosa tienaa käteen jäävää rahaa reilut 40 000 euroa vuodessa. Kotitalouksien suurituloisimmalle kymmenesosalle jää käteen tuloja yli 60 000 euroa. Näkökulmasta riippuen nämä ovat liian pieniä, liian suuria tai sopivia tulotasoja.

Olennaista on, että suurituloisimpien käytettävissä olevat tulot kasvoivat 40 % kuluneiden 15 vuoden aikana. Kasvu oli nelinkertainen köyhimpään kymmenesosaan verrattuna. Kasvun alkutilanne oli jo yli kolminkertaiset tuloerot. Nyt tuloerot ovat nelinkertaiset. Ei tulonjaon muutoksen välttämättä juuri noin tarvitse tapahtua.

Toisen suuntainen tulonjaon muutos johtaisi siihen, että: 1) työelämässä kaikkein huonoimmassa asemassa olevien mahdollisuus kieltäytyä huonoista töistä kasvaisi ja 2) mahdollisuus tehdä nyt ansiotyön ulkopuolella olevia, ihmisten elämän kannalta mielekkäitä asioita lisääntyisi. Tämä on mitä ilmeisimmin yksi signaali, jota prekariaatti yrittää lähettää. Sitä kannattaa meidän pitkään (esim. minä yli 40 vuotta) ansiotyössä toimeentulomme ansainneiden kuunnella tarkasti. Yritämme varovaisesti pohtia aihetta kirjassamme Kevätsalo-Puntari-Roos: Työelämän valttikortit (Talentum 2006) eräiden muiden ajankohtaisten teemojen ohella.

Ovatko yksilön tarpeet järkevä mittari?

Ansiotyössä olevan tai sitä tavoittelen kansalaisen ei ole helppoa luopua kaikista niistä ajattelun kahleista, jotka markkinatalous tuottaa. Vapauden valtakunnan mahdollisuutta tai haluttavuutta ei voi mitata yksilöiden aineellisilla tarpeilla. Ne voivat olla rajattomat kuten ökyrikkaita ja heidän elämäntyylejään markkinoivia viikkolehtiä seuraamalla voi päätellä. Ne voivat olla myös hyvin vaatimattomat kuten mm. monet eläkeläiset omalla elämällään todistavat. He osoittavat, että elintasokilpailu ei ole välttämättömyys.

Sinänsä keskustelua kansalaistulosta ja perustulosta taitaa nykyvaiheessa sekoittaa kysymys, onko kansantaloudessa siihen varaa. Tässä yksi vastaus. Ansiotyönä tuotetuilla tuloilla katamme yli miljoonan eläkeläisen, yli 200 000 työttömän, yhden maailman tehokkaimmista terveydenhoitojärjestelmistä, yhden maailman parhaista koulujärjestelmistä jne. rahoituksen.

En ole tarkasti laskenut, mutta epäilen että reilusti yli 90 % nykyisistä aikuisista saa jo tällä hetkellä käyttöönsä enemmän kuin prekariaattinuorten esittämän 700 euroa kuussa palkkana, sosiaaliturvana, osana puolison tuloista tai harmailta markkinoilta.Vähintään puolet vuodesta työttömänä oleva saa vuodessa käteen keskimäärin reilut 8000 euroa,. Keskimääräiseläkeläinen saa noin15 000 euroa eli enemmän kuin keskimääräispalkkatyöläinen.

Keskimääräisluvut ovat tietysti aina pulmallisia, koska noin puolet kulloinkin tarkasteltavasta ryhmästä jää niiden alapuolelle. Silti pidän kiinni perusväitteestäni: Suomi on niin vauras, että vapauden valtakunnan toteuttaminen on mahdollista hyvin monille.

Vuonna 1988 julkaistussa lisensiaattityössäni "Selviytymistä, vastarintaa, vapauspyrkimyksiä" (Tutkijaliitto) päädyin silloin niin ajankohtaisen André Gorzin jalanjälkiä seuraten korostamaan sitä, että palkkatyössä vapauden mahdollisuuksia on kovin vähän (ss. 92-115). Kaksi vuosikymmentä myöhemmin olen tästä entistä vakuuttuneempi, kun näen, miten jopa yliopistojen professorit ja tutkijat onnistutaan pakottamaan kapitalismin nykyvaiheelle ominaisiin tulos- ja palkitsemisjärjestelmiin, vaikka heistä jotkut vähän purnaavatkin. Yliopistoissa vaikuttavat ay-järjestöt puolestaan vaientavat tätä sivistynyttäkin purnaamista parhaan mukaan sen sijaan, että nostaisivat siihen perustuvaa vastarintaa.

Kimmo Kevätsalo