"Työvoimapula" Suomessa ja globaalit työmarkkinat

Turun Sanomat joulukuu 2007

Suomalainen julkinen keskustelu työvoimapulasta perustuu kahteen ilmiöön. Yksi on luonteeltaan pitkäaikainen ja siihen vastaaminen on yhteiskuntapoliittinen haaste. Väestön ikääntyminen eli työikäisten väestöosuuden supistuminen on ollut jo pitkään tiedossa. Vasta nyt on kuitenkin havahduttu vakavasti keskustelemaan tarpeellisista ratkaisuista. Myöhässä ehkä, mutta ei mitenkään toivottomassa tilanteessa. Vaikka väestö ei vanhenekaan vuosi kerrallaan, kuten yksilöt tekevät, ikääntyminen on hidas prosessi.

Toinen ilmiö sen sijaan on nopea. Se on yhteydessä lyhyen aikavälin suhdanteisiin. Leimallisimmin se on tullut näkyväksi kahdella "rakennusalalla". Laivanrungolle rakennettavien lomakeskusten rakentaminen eli suomalainen telakkateollisuus ja rakentamisen toimiala pääkaupunkiseudulla ovat molemmat jo jonkin aikaa turvautuneet maahanmuuttajiin sen ohella, että yhä suurempi osa komponenteista valmistetaan alihankintana eri puolilla maailmaa. Kolmas paljon julkisuutta saanut ala on ns. mobiiliklusteri, joka 1990-luvulla oli Suomen talouskasvun veturi. Toimialaa on ajettu alas koko vuosituhat siirtämällä valmistusta ja rutiinipalveluita sinne, missä työvoima on halpaa ja markkinat kovassa kasvussa.

Työmarkkinoiden muut epätasapainottomuudet ovat jääneet keskustelussa vähäiselle huomiolle. Esimerkiksi korkeasti koulutettujen ylitarjonnasta ovat yrittäneet muistuttaa vain ne ammattiliitot, joiden jäsenistön keskuudessa se on jo jonkin aikaa ollut akuutti kokemus. On aloja, joilla puolet korkeakoulututkinnon suorittaneista aloittaa työuransa työttömyyskortistossa, koulutustaan vastaamattomissa tehtävissä tai pätkätöissä, joista monille lopulta tulee työura haaveillun turvallisen asiantuntijatyösuhteen asemesta.

Kuvattujen trendien taustalla ovat globalisoituvat työmarkkinat. Suomen kaltainen pieni valtio ei juuri voi vaikuttaa siihen, mitä tapahtuu. Se voi vain etsiä keinoja sopeutua.

Mihin on sopeuduttava? Tiedämme suhteellisen varmasti suurten kansantalouksien työvoiman peruskehityksen YK:n väestöennusteiden valossa.

Saksan ja Japanin työvoima pienenee jo nyt. USA:ssa työvoimaan kuuluvien osuus väestöstä alkaa laskea noin vuoden 2010 tienoilla, ehkä aikaisemminkin, jos maahan muuttoa ryhdytään rajoittamaan nykyistä enemmän. Suomi ja eräät muut pienet EU-maat ovat samassa asemassa kuin USA. Taustalla on sama tekijä. Alkuperäinen väestö ei lisäänny edes siinä määrin, että se korvaisi työvoimasta eläkkeelle poistuvat. Jos maahanmuuttajien määrää ei olennaisesti kyetä kasvattamaan, työvoiman osuus väestöstä kääntyy laskuun lähivuosina.

Toisin kuin päivänpoliittisessa keskustelussa näkyvimmin väitetään, ongelmaksi ei ole muodostumassa sosiaalivaltion rahoitusperusta. Ei edes Suomessa. Ne työt, jotka globalisaation edetessä jäävät edelleen Suomessa tehtäviksi, ovat pääasiassa erityisasiantuntijoiden, muiden asiantuntijoiden ja ammattitaitoisimpien työläisten töitä. Näitä tehtäviä ulkoistetaan erittäin varovaisesti, koska halvan työvoiman maissa, koulutetusta työvoimasta on pulaa. Ulos liputetaan vähän ammattitaitoa vaativat tuotanto- ja palvelutehtävät. Suomeen jäävät ovat suhteellisen hyvätuloisia. Heidän verottamisensa nykytasolla, joka on EU15-maiden keskitasoa, riittää rahoittamaan sosiaalivaltion.

Keskeinen pulma tulee olemaan siinä, että on yhä vaikeampi löytää työvoimaa tekemään sosiaalivaltion ja yleensäkin infrastruktuurin turvaavia palvelutehtäviä. Teollisuuden työnantajat ja ammattiliitot vastustavat yhdessä rintamassa näissä tehtävissä työskentelevien, pääasiassa naisten palkkojen sellaisia tasokorotuksia, joka turvaisi työvoiman saannin Suomen nykyisiltä työmarkkinoilta.

Itse asiassa näkyväksi on tullut vaara, että erityisesti terveydenhuollon palveluihin Suomessa koulutetusta työvoimasta aina vain suurempi osa lähtee hyödyntämään koulutustaan niihin maihin, joissa ansioiden ostovoima on selvästi korkeampi kuin Suomessa. Näitä maita ovat lähes kaikki EU15-maat ja lisäksi Norja, Sveitsi Yhdysvallat ja Japani.

Tämän ohella pulmana on se, että suomalaiseen palkkatasoon tottuneet eivät suostu tekemään sosiaali- ja terveyspalvelujen vähiten ammattitaitoa vaativia töitä niillä palkoilla, joita kunnat ja alalla toimivat yritykset katsovat kykenevänsä maksamaan. Tämä on tietysti tulonjakokysymys. Sitä on kuitenkin mahdoton ratkaista, koska palkkatyöläisten enemmistöä ja työnantajia edustavat järjestöt eivät saatujen kokemusten perusteella suostu muuttamaan nykyistä tulonjakoa pienipalkkaisimpien hyväksi.

Hyvinvointivaltion palveluita ei voida turvata muuten kuin merkittävästi lisäämällä maahanmuuttajien määrää matalapalkkamaista. Heille nykyiset sosiaali- ja terveysalan palkka-asteikkojen alapäässä maksettavat palkat ovat hyviä. He suostuvat myös työskentelemään pienemmillä ansioilla työvoiman vuokrausfirmojen työntekijöinä tai yrittäjinä.

Heistä on maailman työmarkkinoilla ylitarjontaa. Suomen kansantaloudelle olisi edullista saada työiässä olevaa, kohtuullisesti koulutettua tai ainakin oppimishaluista maahanmuuttajatyövoimaa, joka suostuu tekemään työtä huonommin ehdoin kuin ns. kotimainen työvoima. Lisäkustannuksia aiheuttavat hetken aikaa uuden työvoiman opastaminen työhön ja työkulttuuriin ja vanhojen työntekijöiden sopeuttaminen työskentelemään maahanmuuttajien kanssa. Nämä lienevät kuitenkin pieni hinta siitä, että työvoimaa on riittävästi saatavilla. Tämän ratkaisun Suomen työnantajajärjestöt ja hiljalleen myös hallitukset ovat valmiita hyväksymään.

Viimeistään sairaanhoitajien joukkoirtisanoutuminen teki näkyväksi, että kuntatyönantajillakin on henkiset valmiudet hankkia hoitajia maailman eri puolilta. Monet meistä helsinkiläisistä julkisen sektorin palvelujen käyttäjistä on jo saanut leikkaavaksi lääkäriksi venäläisen kirurgin, hampaiden hoitajaksi valkovenäläisen hammaslääkärin ja sairaanhoitajaksi virolaisen "sisar hento valkoisen". Kaupungin sisäisen liikenteen bussien kuljettajista jo yli kolmannes on alkuperältään maahanmuuttajia.

Palkansaajien järjestöjen näkökulmasta asia on monimutkaisempi. Ulkomailta tulevan työvoiman lisääntyminen luo painetta Suomen palkkatason alenemiseen. Poikkeuksen saattavat muodostaa korkeimmin koulutetut ryhmät, kuten pätevät lääkärit, suunnittelijat ja tutkijat, joilla myös omissa maissaan on hyvät palkka- ja työehdot. Kuten edellä jo mainitsin, tämän tason ammattilaisista on erityisen kova pula kehittyvissä maissa..

Maahanmuuttajat eivät ole tottuneita järjestäytymään tai ovat ehkä kotimaissaan jopa oppineet kavahtamaan koko ajatusta. Suomalaiset järjestöaktiivit puolestaan eivät ole juurikaan hankkineet kokemusta maahanmuuttajien organisoinnissa. Sitä paitsi: järjestöväki on syvään omaksunut sen taloustieteen perusopin, että kilpailulla on taipumus alentaa hintoja myös silloin, kun kilpailun kohteena ovat työpaikat. Juuri palkkakilpailun estämiseksi eli monopolihinnan määrittämiseksihän työehtosopimuksia tehdään.

Suomen työmarkkinoilla menossa olevat prosessit ovat vuosi vuodelta enemmän yhteydessä työmarkkinoiden globalisoitumista. Yritykset ratkaista niitä kansallisvaltion puitteissa eivät voi onnistua. Siitä näkökulmasta käyty päivänpoliittinen keskustelukin johtaa harhaan. Työvoimapula Suomessa on todellinen vain harvoilla toimialoilla ja niilläkin vain erittäin kuumentuneessa suhdannetilanteessa, jonka loppu häämöttää jo. Se on ollut myös toistuva jokaisessa aiemmassakin noususuhdanteessa, koska työnantajien edustajat eivät ole tunteneet vastuuta henkilöstösuunnittelusta. He ovat epärealistisesti olettaneet, että myös noususuhdanteessa ammattityövoimaa kävelee vapaana kaduilla vain odottamassa, että työnantajat tarjoaisivat töitä.

Valtiot. tri Kimmo Kevätsalo