Prekariaatti ja kapitalismin kriisiytyminen

Kaikki tähän asti kapitalistimaissa vaikuttaneet kapitalismikriittiset liikkeet ovat joko integroituneet osaksi kapitalismin hallintokoneistoa tai ajautuneet keskinäiseen syyttelyyn ja fundamentalistiseen oikeassa olemisen tavoitteluun ennen kuolemistaan. Toivon, että nykyiset liikkeet edes yrittävät välttää molemmat ansat.

Yhtä tärkeänä pidän sitä, että liikkeiden sisällä ja niiden välillä kyetään avoimeen dialogiin. Se on yksi tapa tulla tietoiseksi kapitalismikriittisen toiminnan tielle asettuvista loukuista.

Tämä kirjoitus on repliikki dialogiin, jota ehkä jossain ollaan valmiita käymään.

Olen seurannut kiinnostuneena prekariaatti.org -liikettä. Viimeisimmässä kirjoissani on jopa pari lyhyttä aiheeseen liittyvää kommenttia.

Osallistuminen Sosialistiliiton Anti-kapitalitalisten päivien paneeliin ja Eetu Virenin siellä käyttämät puheenvuorot ovat välitön tausta sille, mitä tässä kirjoitan. Eetu esitti puheenvuoroissaan aika perusteellisen katsauksen prekariaatti.org -liikkeen italialais-marxilaisvaikutteisen siiven argumentointiin. Se on minulle tuttua, koska olen ollut erityisen kiinnostunut siinä esitetyistä analyyseistä ja tulkinnoista jo neljän vuosikymmenen ajan. Erityisen kiinnostavia ovat olleet ja ovat edelleen autonomia -liikkeen piirissä esitetyt pohdinnat, kuten myös sen yksi tärkeä "oppi-isä" Antonio Gramsci.

Tässä argumentoinnissa minua vaivaa erityisesti yksi piirre, johon tunnen myös itse syyllistyneeni noin 60-luvun puolivälistä 90-luvun puoliväliin, siis kolme vuosikymmentä. Sen lähtökohtana on noin 60-luvulla eurooppalaisen ja amerikkalaisen uusvasemmiston piirissä alkanut keskustelu modernin kapitalismin kriisiytymisestä.

Taustana on kehittyneissä kapitalistimaissa tehty ja niitä koskeva marxilaisvaikutteinen analyysi. Tulkintana on usko siihen, että kehittynyt kapitalismi kriisiytyy mm. siksi, että työvoiman tavaraluonne vähitellen katoaa ja Marxin alun perin kehittämä ns. arvolaki menettää merkityksensä. Tämän mukaan keskeiseksi tuotantovoimaksi tulee "kokonaisihminen" ja hänen tekemänsä "kokonaistyö", ennen muuta tieto- ja emotionaalinen työ sekä sopeutuvuus nopeisiin muutoksiin. Empiirisenä osoituksena tästä nähdään mm. se, että jotkut kehittyneiden kapitalistimaiden ihmiset eivät suostu enää perinteisiin palkkatyön organisaatioihin, eivätkä sen tuottamiin työnjakoihin mm. perinteisiin naisten palkatta tekemiin kotitöihin.

Tätä samaa kehittyneen kapitalismin kriisiytymisretoriikkaa on eri muodoissa toistettu nyt satakunta vuotta. Teesit ovat voimistuneet aina silloin kun kapitalismin sisäiset jännitteet ovat johtaneet mm. vallankumouksiin ja vallankumousyrityksiin esim. 1910- ja 1920-luvuilla (Venäjä, Saksa ja Venäjän osana ollut Suomi), 1940- ja 50-luvuilla (Kiina ja Kuuba). Sama seuraus on ollut kehittyneen kapitalismin sisäisillä kasautumiskriiseillä kuten 1930-, 1970- ja 1990-lukujen syvillä lama- tai laskukausilla. Kolmas tärkeä innoittaja on ollut imperialististen pyrkimysten törmääminen vastarintaan (nk. maailmansodat, Korea, Vietnam, viime vuosikymmenten anti-imperialistinen liikehdintä Latinalaisesta Amerikasta Afrikkaan, Lähi-idästä Kaukoitään).

Prekariaatti.org Euroopassa imee voimaa mm. viime vuosina Ranskassa ja Italiassa tapahtuneista satunnaisista mielenilmauksista saavutettujen etujen heikennyksiä vastaan. Suomessa listalle lisätään mielellään AKT:n lakot, joissa liitto puolusti tyypillisissä työsuhteissa työskentelevien suomalaissyntyisten valkoisten protestanttimiesten saavuttamia etuja tilapäistyövoimaa (erityisesti naisia ja maahanmuuttajia) vastaan. (Provokatiivinen tulkinta on minun, mutta lukekaa tai kuunnelkaa lakon aikaisia AKT:n luottamusmiesten lausuntoja eri tiedotusvälineistä.) Usein innoituksen lähteiden listalle lisätään myös muutama suuri globalisaation vastainen mielenosoitus.

Pidän kaikkia edellä mainittuja ja monia muita vastarinnan ilmauksia tärkeinä oireina kapitalismin sisäisistä jännitteistä. Ne ovat sisällöltään ristiriitaisia ja usein kohdistettu toisia kehittyneissä kapitalistimaissa eläviä tai kehittyvistä ja kehitysmaista kehittyneisiin maihin pyrkivä ryhmiä vastaan. Esimerkiksi jotkut USA:n tai Euroopan ay-järjestöt ovat osallistuneet globalisaatiomielenosoituksiin tavoitellessaan tuonnin rajoittamista Kiinasta ja muista kehittyvistä tai kehitysmaista.

Lyhyesti tiivistäen: kapitalismi on monikerroksinen alistusjärjestelmä ja synnyttää siksi monen tasoisia ja sisältöisiä yhteenottoja.

Tuon viimeisten vuosikymmenten kriisiytymisanalyysin heikkoja kohtia ovat oletukset siitä, että 1) kapitalismi on kehityksensä lopussa ja 2) kapitalismin rajat ovat kehittyneissä kapitalistimaissa. Tosiasia kuitenkin on, että kapitalismi on vasta kehityksensä alussa. Maailman väestön suuri enemmistö elää yhä esikapitalistisissa tuotantosuhteissa. Tästä seuraa, että kapitalismilla on mittaamattoman paljon reservejä, joita vasta otetaan käyttöön. Pelkästään Intiassa ja Kiinassa on enemmän asukkaita kuin kaikissa kehittyneissä kapitalistimaissa yhteensä. Heistä on muutama prosentti kapitalististen tuotantosuhteiden ja globaalin taylorismin piirissä (käsitteestä tarkemmin esim. Kevätsalo: Jäykät joustot ja tuhlatut resurssit. Vastapaino 1999). Loput elävät esikapitalistissa tuotantomuodoissa, omavaraistaloudesta orjuuteen, maaorjuuteen, pienviljelyyn ja käsityöläisyyteen.

Esittämääni pohdintaa voi havainnollistaa myös käyttämällä esimerkkinä prekariaatti.org liikehdinnän yhtä teoreettista synnyinsijaa. Kapitalismi Italiassa ei kriisiydy siksi, että muutama sata tuhatta hyvinvointivaltiossa elävää työikäistä kieltäytyy ns. paskatöistä tai muutama kymmenen tuhatta opiskelijaa ja vasemmistolaista ay-aktivistia lähtee banderollien kanssa kadulle pari kertaa vuodessa. Paskatöihin on ylitarjontaa sekä Välimeren että Adrianmeren yli; vieläpä kapitalismille hyvin edullisessa muodossa, koska tämä laittomasti maahan muuttuva työvoima polkee palkkoja ja syö hyvinvointivaltion veroperustaa ja nostaa riistosuhdetta.

Suomeen voi esittämäni teesin yhdistää poistamalla käyttämistäni summittaisista luvuista nollan. Väkiluvultaan kymmenkertaisen maan, siis Italian liikehdintä ja lakot pääsevät helpommin kansainvälisesti toimiviin joukkotiedotusvälineisiin kuin kansallisesti näyttävätkään toimet pienessä Euroopan pohjoisreunalla sijaitsevassa kolkassa nimeltä Suomi. Ja jos lakko sotkee Italian lentoliikenteen se on jo tosi uutinen kaikkien niiden mielestä, joilla on varaa käydä lomalla Roomassa ja Firenzessä tai ostoksilla Milanon muotikortteleissa. Italian liikehdintä on suhteellisesti suppeampaa vaikkakin absoluuttisilta osallistujamääriltään laajempaa kuin nykyinen suomalainen lakkoliike. Nykyinen suomalainen lakkoliike puolestaan on osallistujamääriltään vain alle kymmenesosa 1970-luvun lakkoliikkeestä.

Kapitalismi saattaa kriisiytyä vakavasti lyhyenkin ajan (5-10 vuoden) sisällä, jos lukuisten pienten vastarintojen tilkkutäkki osuu yhteen jonkin suuren globaalin kriisin kanssa. Silloin voi käyttää vertausta, että tuo suuri kriisi on virta, jota vahvistavat vastarintojen lukuisat pienet purot. Viimeisin tällainen suuri virta oli "Toinen maailmansota". Sen jälkimainingeissa syntyi kommunistien johtama Kiina sekä Neuvostoliiton valtaan alistettujen maiden vyöhyke Euroopan itäosiin. Toisaalta alkoi myös pitkä talouden suhdannenousu, jossa asevarustelulla oli tärkeä asema. Nyt maailman kapitalismia hallitsee yksi suurvalta, USA, joka pyrkii varmistamaan maailman öljyvarastojen hallintaa käymällä liittolaisineen pitkittyvää sotaa mm. Irakissa ja Afganistanissa.

Kapitalismikriittisen liikkeen yhtenä pikku atomina tietysti toivon, että suomalainen ja italialainen liikehdintä saavuttavat ja ylittävät ne mittasuhteet, joihin liikehdintä 1960- ja 1970-luvuilla pääsi ennen kuin se taitavasti integroitiin osaksi kapitalismin hallitsemiskoneistoa. 1960-luvun eurooppalaisen liikehdinnän johtohahmoiksi nousseista radikaaleista Rudi Dutschke murhattiin aitoon lännen tyyliin ja "punainen Danny", Daniel Cohn-Bendit on Europarlamentin varsin sovinnainen vihreä jäsen.

Kimmo Kevätsalo
työelämän, ay-liikkeen ja kapitalismin tutkija