Siirtolaisuuden uusi suunta

Metallitekniikka 21.08.08

- Jos siirtolaisiin ryhdytään noudattamaan samoja työehtoja kuin oman maan kansalaisiin, eläkeläisillä ei ole enää varaa palkata siirtolaisia kotiapulaisiksi, kirjoitti Italian suurimman ammatillisen keskusjärjestön CGIL:n eläkeläisjäsen järjestön hallitukselle lähettämässään kirjeessä keväällä 2008. Hän vaati siirtolaispolitiikan tarkistamista niin, että maan omien kansalaisten edut asetettaisiin etusijalle.

Kirje on signaali työmarkkinoilla tapahtuvista suurista muutoksista. CGIL:llä on edelleen 5,5 miljoonaa jäsentä, mutta puolet on eläkeläisiä. Laillisia ja laittomia siirtolaisia on maassa enemmän, vaikka kukaan ei pysty tarkkaa lukua sanomaan. Alihankintayrityksissä työskennellen he muodostavat vauraan Pohjois-Italian teollisuuden kilpailukyvyn selkärangan. Tämän ohella he paikkaavat sosiaaliturvan aukkoja muun muassa vanhusten hoidossa.

Välimeren rantamien vauraiden alueiden ylimmät sosiaaliset kerrostumat ovat ikiajat hoitaneet kotipalvelut koteihin palkatuilla apulaisilla. Käytäntö on yleinen kehittyvissä maissa kautta maailman. Nyt kotiapulaistalouteen voivat siirtyä myös muut globalisaatiovoittajiksiⁱ päätyvät palkkatyöläisryhmät.

Koskaan aikaisemmin työläisperheillä ei Italiassa, Espanjassa tai edes Ranskassa ole ollut varaa pitää palvelijoita. Perheenäidit ovat hoitaneet kodin, jotkut kokopäivätyönä, mutta varsin monet ansiotyön lisäksi. EU:n laajenemisen ja yleisemminkin työvoiman globaalin liikkuvuuden lisääntymisen myötä kotiapulaisista on tulossa työväenluokkaisille perheille seuraava statussymboli auton ja taulutelevision jälkeen. Ei kaikille kotitalouksille, mutta menestyneimmille.

Taustalla on Euroopan siirtolaisuuden muuttunut suunta. Entisistä muuttotappiomaista on tullut muuttovoittajia.

Kun Eurooppaa, erityisesti Saksaa, jälleenrakennettiin sodan raunioista, tarvittiin siirtolaisia. Miehistä suuri osa oli kuollut rintamalla. Talouskasvu oli niin vauhdikasta, että lisätyövoimaa ulkomailta tarvitsivat sodasta vähemmän kärsineet maat kuten Englanti, Benelux-maat ja Ruotsi. Ne imivät tarvitsemansa siirtolaiset maatalousvaltaisilta Euroopan reuna-alueilta (kuten Italiasta, Suomesta, Portugalista, Espanjasta, Kreikasta, Irlannista ja osin myös Jugoslavian alueelta). Tälle vuosikymmenelle tultaessa eliitit, jopa ay-eliitit, olivat oppineet pitämään työvoiman vapaata liikkuvuutta koko kansantalouden etuna.

Siirtolaisuuden suunta alkoi muuttua 1970-luvulta alkaen. Tälle vuosikymmenelle saavuttaessa ovat asetelmat tyystin toiset kuin 30-40 vuotta sitten.. Kuvioon on poimittu esimerkiksi 4 EU:n vanhaa jäsenmaata, joissa kehitys on erityisen selväpiirteinen.

Entisistä muuttotappiomaista tuli suurimpia muuttovoittajia. Vuosina 1994-2004 nettosiirtolaisuus Espanjaan oli 3,4 miljoonaa ja Italiaan 1,8 miljoonaa henkeä. Yhteensä tämä on kaksi kertaa Suomen työllinen työvoima. Suhteellisesti näitäkin suurempia muuttovoittajia olivat väestöltään ja bkt/capita tulotasoltaan pienemmät Kreikka (nettomuutto 563 000 henkeä) ja Portugal (457 000). Todennäköisimpiä taustatekijöitä ovat paluumuutto Saksasta sekä muuttoliike uusista EU:n jäsenmaista ja lähialueilta kuten Bulgariasta, Romaniasta, Balkanilta, Turkista ja Pohjois-Afrikasta.

Nettomuutto Saksaan oli vielä vuosina 1994-1996 miljoona henkeä. Tämän jälkeen tahti ensin puolittui ja kääntyi muuttotappioksi vuonna 2005. Sen jälkeen maasta muuttajien määrä on ylittänyt jo yli 100 000 hengellä maahanmuuttajien määrän.

Saksasta lähtee erityisesti kahteen ryhmään kuuluvia: paluumuuttajia ja korkean koulutuksen saaneita työuransa aloittajia. Molemmat vievät mennessään Saksassa hankkimaansa osaamista, jota myös inhimilliseksi pääomaksi (human capital) kutsutaan. Koulutettuja, yritteliäitä ja kunnianhimoisia nuoria virtaa erityisesti Sveitsiin ja USA:han. Aidan toisella puolella ruoho näyttää vihreämmältä kuin Euroopan talousveturin kotilaitumilla.

Paluumuuttajat puolestaan tyhjentävät lähtiessään luultavasti myös pankkitilinsä, elleivät ole jo aiemmin lähettäneet säästöjään kotimaahan. Esimerkiksi Baltian maille ja Puolalle siirtolaiset ovat olleet 1990-luvulta alkaen tärkeä vientituote samaan tapaan kuin Suomelle 1960-luvulla.

Siirtolaisuuden ja politiikan suunnanmuutos

EU:n uusien jäsenmaiden ja ehdokasmaiden muuttotappiot kasautuivat erityisesti vuosille 2000 ja 2001, jolloin EU:n laajeneminen oli käynyt ilmeiseksi. Silloin Romania menetti siirtolaisiksi nettomääräisesti laskettuna 562 000 henkeä, Puola 427 000 henkeä ja Bulgaria 228 000 henkeä. Samaan siirtolaisuuden jyrkkään aaltoon sijoittuvat myös Turkista vuonna 2003 muuttaneet (nettomuutto 415 000 henkeä).

Kohteena olivat nyt erityisesti entisten muuttotappiomaiden vauraat osat: Kaakkois-, Itä- ja Keski-Espanja, Italian Po-joen laakso, Portugalin etelärannikko ja Kreikan luoteiskulma. Suomikin sai osansa. Nettomuutto oli 2005-2006 noin 20 000 henkeä.

Väkeä virtasi uusien EU:n jäsenmaiden ohella myös Pohjois-Afrikasta ja Lähi-idästä. Muuttotappioita ovat kärsineet EU:n uusien jäsenmaiden ohella mm. Itä-Saksa, Itä-Suomi ja Skotlannin eteläosa..

EU:n laajenemista on perusteltu kolmella markkinatalouden perusvapaudella: pääomien, tavaroiden ja palvelusten sekä työvoiman vapaalla liikkuvuudella .Kun tämän vuosikymmenen lopulla talouskasvu on hidastunut, yksinkertaistetut globalisaation ja EU:n laajenemisen iskulauseet ovat törmänneet yhteen kansallisvaltioiden ja niissä toimivien monikansallisten yhtiöiden intressien kanssa. Vain pääomien vapaa liikkuvuus on doktriini, jonka nimeen taloudellinen ja poliittinen eliitti kaikissa valtioissa edelleen vannoo.

Tavaroiden ja palvelusten kohdalla tuotannon siirtyminen maasta toiseen hiertäää erityisesti niillä toimialoilla, jotka ovat aina olleet kilpailulta suojattuja: maataloudessa, energian tuotannossa ja jakelussa, mutta myös taantuvilla teollisilla toimialoilla kuten telakoilla. Vielä tarkemmin halutaan "pitää hallittuna" työvoiman liikkuvuutta, jota koskevasta markkinaliberalismin doktriinista talouselämän ja politiikan eliitit eivät enää ole yhtä mieltä, kun talouskasvu hidastuu.

Suomi ja Ruotsi kelpaavat kouluesimerkeiksi. Kun Suomen hallitukselta on siirtolaispolitiikan pallo yhä hukassa, Ruotsi on jo vuosia hyödyntänyt EU:n uusien jäsenmaiden tarjoamia mahdollisuuksia.

Välimeren pohjoisrannan kolme suurta valtiota, Espanja, Ranska ja Italia ovat uudessa tilanteessa tarjonneet kukin poliittisiin perinteisiinsä istuvia ratkaisuja työvoiman liikkuvuuden kontrolloimiseksi. Italian uusi hallitus on päästänyt esiin siirtolaisvastaisia mielialoja ja "militarisoinut" suuria kaupunkejaan; ei vähiten sellaisten siirtolaisten virran pysähdyttämiseksi, joita maahan ei haluta.

Espanja yrittää tarjota porkkanaa. Siirtolaisilla oli avainrooli Espanjan viime vuosien nopeassa talouskasvussa. Heitä on jo 11 % työvoimasta. Nyt puolet on työttömänä. Kaunistaakseen työttömyyslukuja pääministeri tarjoaa jokaiselle siirtolaiselle työttömyysavustusta könttäsummana, jos he palaavat takaisin syntymämaahansa. Samalla on tiukennettu rajoituksia siirtolaisperheiden ja aikuisten lasten maahanmuutolle.

Ranska jatkaa vanhaa kolonialistista perinnettään. Sosiaalinen tilaus on olemassa, koska EU:n uudet jäsenvaltiot eivät voi toimia kovin vahvana työvoimareservinä, mikäli EU-15 alue lisätyövoimaa tarvitsee. Ne ovat kyllä muuttotappioalueita, mutta myös ns. luonnolliselta väestönkasvultaan supistuvia ja ikääntyviä alueita. Presidentti Sarkozyn lanseeraama suunnitelma EU:n laajenemisesta koko Välimeren reuna-alueet kattavaksi on yksi vastaus tähän haasteeseen. Silloin nykyistä tiiviimmän yhteistyön, vaikkakaan ei ehkä jäsenyyden piirissä olisi useita väestöltään kasvavia Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän alueita. EU:lla olisi työvoiman tuotannossa saman kaltainen puoliperiferia kuin Latinalainen Amerikka on Pohjois-Amerikalle tai Aasia ja Afrikka ovat koko maailmalle.

Italia ja Espanja ovat Ranskaa varovaisempia suhteessaan Välimeren etelärannikon työvoimareserveihin. Erityisesti Italiaa kohtaan on epäluuloja Pohjois-Afrikan kansojen keskuudessa. Toisen maailmansodan aikaiset siirtomaapolitiikan yritykset ovat yhä kollektiivisessa muistissa. Ranskalla sen sijaan on yhteistyöhön valmiita kumppaneita entisten siirtomaiden hallitsevien eliittien keskuudessa.

Englannin siirtolaispolitiikan perinteet luotiin jo teollistumisen ja sen resurssien hankintaa tukeneen kolonialismin aikana. Se on tottunut käyttämään työvoimareservinä entisiä siirtomaitaan, muun muassa Intiaa, Pakistania, Nepalia tai Kiinan erityisaluetta Hongkongia. Käyttöä on toki ollut "puolalaisille putkimiehille" ja sairaanhoitajillekin. Jaksolla 1994-2004 nettomuutto Englantiin oli 1,3 miljoonaa. Toisin kuin Saksassa siirtolaisvirta on jatkunut myös vuosina 2005 ja 2006, vaikka talouskasvu alkoi jo hidastua.

Suomi EU:n "Pikku-Italiana"

Suomi ja Italia ovat kuin toistensa peilikuvia siirtolaisuuden suhteen. Suomen pohjoiset ja itäiset alueet tuottivat tarvittavan työvoiman sekä Helsingin seudun että Ruotsin kasvulle 1960-luvulla. Etelä-Italialla oli sama rooli suhteessa maan pohjoisosiin sekä Saksan, Benelux-maiden, Ruotsin ja Englannin nopeasti vaurastuneisiin alueisiin.

Nyt on kummassakin maassa kehitysalueiden muuttoaltis "liikaväestö" imetty lähes tyhjiin. Kasvukeskusten työvoimasta yhä suurempi osa on suhdannenousun aikana hankittu siirtolaisina lähialueilta. Suomelle tämä tarkoittaa erityisesti Venäjää ja Viroa. Sitä mukaa kuin lähialueiden työvoimavarannot ovat ehtyneet tai palkkavaatimukset ovat nousseet, rekrytointi on siirtynyt kauemmas. Euroopassa molemmille maille yhteisiksi halvan työvoiman vyöhykkeiksi ovat muodostumassa EU:n uudet jäsenvaltiot Bulgaria ja Romania, ehdokasvaltio Turkki, entisen Neuvostoliiton länsivaltiot Ukraina ja Valko-Venäjä sekä Balkanin köyhimmät alueet.

Suomen ja Italian yhteinen piirre on myös suhtautuminen siirtolaisiin. Vaikka molemmista maista on lähtenyt merkittäviä väkimääriä muihin Euroopan maihin ja Amerikkaan, siirtolaisvihamielisyydelle on yllättävää kaikupohjaa. Ehkä selitys on siinä, ettei ole perinteitä olla siirtolaisten vastaanottajina toisin kuin Pohjois- ja Etelä-Amerikan mailla, Englannilla, Saksalla, Benelux-mailla tai Ruotsilla. Nyt taitaa olla edessä sen taidon opetteleminen, jos kansantaloudet haluavat pärjätä globaalissa kilpailussa.

Kuvio 1

ⁱ Käsitteestä tarkemmin: Kevätsalo Kimmo (2008): Globalisaatiovoittajien ansiotyöt ja edunvalvonta. Käyttöiteto Oy

Kimmo Kevätsalo
www.kayttotieto.fi