Riiston kohteiden viettely laajenee "länsimaissa"

Miksi työtä koskevassa keskustelussa varsin monet olettavat, että "ennen työssä oli suojaavia turvakehiä, nyt vaatimukset tärähtävät suoraan henkilöön", kysyy Raija Julkunen juuri ilmestyneessä kirjassaan Uuden työn paradoksit (Vastapaino). Se on kattava, etten sanoisi elegantti yhteenveto 2000-luvulla käydystä työelämän muutoskeskustelusta.

Julkusen vuonna 1987 ilmestyneestä väitöskirjasta Työprosessi ja pitkät aallot tuli yksi suomalaisen työelämäkeskustelun tiennäyttäjistä. Se on ollut kestotuote työelämäteemojen opetuksessa ja tutkimusten kirjallisuusluetteloissa jo kaksi vuosikymmentä.

Uusi kirja avaa pohdinnan kohteeksi vasemmistolaisesti tai kriittisesti orientoituneen työelämäkeskustelun peruskysymykset: Huononeeko vai paraneeko työ? Mitä on riisto? Missä ja miten se ilmenee?

Julkunen ei käsittele mitä tahansa työtä, missä tahansa ja milloin tahansa, vaan palkkatyötä "pitkälle kehittyneissä maissa, erityisesti Suomessa". Laajimminkin ymmärrettynä tarkasteltavana on noin kuudesosa maailman väestöstä, jonka keskuudessa kiertää valtaosa maailman "rahasta".

Uusi kirja jatkaa väitöskirjan pääaihetta, työprosessidebattia, joka sai alkunsa kehittyneiden maiden opiskelija- ja työläisliikehdinnän huippuvuosien lopulla. Silloin (1974) Harry Braverman julkaisi kuvauksen siitä, miten teollisen kapitalismin aikana pääoma on kasautunut anastamalla osan työn tuloksista työprosesseja kontrolloimalla.

Ajattelun ja tekemisen erottelu

Julkusen teemana on palkkatyön kontrolli. Taustalla on edelleen työprosessidebatin perusasetelma: työtä ja sen tekemistä koskevan tiedon sieppaaminen työn tekijöiltä siirtämällä se "yhtiön omistamiin koneisiin ja laitteisiin, yritysjohdolle ja sen asiantuntijoille".

Sitä mukaa kuin käsityötä ja pienkauppaa on teollistettu liukuhihnoiksi, prosessiautomaatioksi, supermarketeiksi, pankkiautomaateiksi tai asiantuntijajärjestelmiksi, "ajattelutyö" on pyritty erottamaan suorituksesta. On syntynyt erityisiä johtamisen, tuote- ja työprosessin suunnittelun, markkinoinnin, työvoiman koulutuksen ja kontrollin tehtäviä. Niistä on ollut tapana maksaa paremmin kuin suoritustyöstä mm. siksi, että pääoman edustajien on ollut tarpeellista varmistaa "ajattelutyötä" tekevien uskollisuus perustehtävälle, pääomien kasaamiselle eli nykytermein "kilpailukyvylle". Samasta syystä myös näissä ammateissa toimivien työsuhde on ollut varsin turvattu.

Julkusen nyt erityisesti käsittelemässä "uudessa työssä" suorittaminen on laajentunut. Siihen sisältyy lisääntyvässä määrin tiedon käsittelyä, sosiaalisia suhteita, estetiikkaa, kulttuurisia merkityksiä, tunteita, huolehtimista, hoivaamista. Se on aiempaa vähemmän miehistä. Se on lähempänä sitä, mitä aiemmin tekivät yritysjohto ja sen välittömät avustajat.

Pääoma puolestaan on aina vain enemmän abstrakti toimija, "mykkä pakko", kuten Marx sitä aikoinaan luonnehti. Päätöksiä "rahan" liikkeistä eivät tee kapitalistit fyysisinä henkilöinä samassa määrin kuin aikaisemmin, vaikka björn wahlroosit, antti herlinit, jouko karviset ja mikael liliukset tuon tuostakin ilmestyvät televisiouutisiin ja antavat kasvot sille, miltä rahasäkin päällä istuva silinterihattuinen porho nykyään näyttää. Pääoman kasaajat ovat palkalla, palkkioilla, optioilla ja osingoilla palkittuja yritysjohtajia, jotka suunnittelevat, ideoivat ja valmistelevat päätöksiä, enemmän tai vähemmän arvaillen; aina myös itsekkäästi keinotellen.

Riiston aste

Pääoman kasaaminen on riistoa. Käsitteelle voidaan antaa poliittinen, emotionaalinen ja myös tieteellinen merkitys. Marxista alkaen on kriittinen talous- ja yhteiskuntatiede yrittänyt täsmentää, mikä riiston aste tarkasti ilmaisten on.

Viime vuosien työelämän kehittämistä ja sitä koskevassa tutkimuksessa aihe on pääasiassa sivuutettu "vanhentuneena". Sen sijaan on tyrkytetty teesiä, että modernissa ja liberaalissa taloudessa työelämä on parantunut.

Haasteen tälle teesille on esittänyt kriittinen tutkimus, Suomessa näkyvimmin vuonna 2004 ensipainoksena ilmestynyt Juha Siltalan Työelämän huononemisen lyhyt historia. Hänen perusargumentikseen on kiteytynyt: työ on huonontunut, koska riiston aste on noussut.

Siltalan pohdinnat ovat yksi keskeinen virike myös Julkuselle, joka väistää kysymyksen riiston asteesta toteamalla, ettei halua "kutsua työelämän muutosta sen huononemiseksi". Perusteluna on muun muassa konkreettisten tutkimustulosten ristiriitaisuus.

Kolmas vasemmistolle ajankohtaisen haasteen esittävä teesi riistosta sisältyy osuuskunta General Intellectin kirjaan Vasemmisto etsii työtä. Siinä esitettävä kanta on epämääräinen, mutta ehkä kirjoittajien ajattelutapaa havainnollistaa seuraava sitaatti: "(Uusien tietotyöläisten nykytyön ideaalityyppi)…on usein todelliselta asemaltaan alisteista työtä toisen palveluksessa, mutta vetänyt päälleen itsenäisen yrittäjän naamarin. Mutta yhtä usein se on käytännölliseltä asemaltaan itsenäisen yrittäjän työtä, joka on puettu näennäisen palkkatyön kaapuun."

Mainitut kolme näkökulmaa rajoittuvat kaikki tarkastelemaan työelämän kehitystä ja riistoa pitkälle kehittyneissä maissa. Neljännen näkökulman tarjoaa perspektiivin laajentaminen globaaliksi. Syntyy väite, että riisto on voimistunut, koska palkkatyö ja sen tulosten anastaminen on levinnyt maapallolla yhä laajemmalle. Samalla on kuitenkin laajentunut niiden ihmisten määrä, jotka pääsevät osallisiksi riiston tuloksista. Heitä voi kutsua vaikkapa "globalisaatiovoittajiksi". Yleistäen voi väittää, että elintason osalta kehittyneiden maiden väestön enemmistö pääsee osalliseksi työvoiman riistoon perustuvasta ylellisyyskulutuksesta.

Tulotason ohella huomattavan monet globalisaatiovoittajista ovat ristiriitaisessa asemassa mitä tulee sosiaaliseen asemaan ja valtaan työorganisaatioiden sisällä. Tavallaan heitä koskee edelleen teollisesta sosiologiasta tuttu "työnjohtajan dilemma". Heidän on pakotettava, suostuteltava tai houkuteltava itsensä, työkaverinsa ja alaisensa aina vain parempiin suorituksiin, jotta pääoman kasautuminen voisi jatkua. Palkkioksi he saavat korkean tulotason, siistin ja itsenäisen sisätyön, kuten nykyäänkin rakennusduunari saattaisi heidän työtään luonnehtia.

Teollisen kapitalismin alkuaikana kapitalistin luottohenkilöinä toimivia työnjohtajia ja keskijohtoa tarvittiin vähän. Nyt voidaan ajatella, että pitkälle kehittyneiden alueiden työvoimasta suuri osa on tässä ristiriitaisessa asemassa. Tämän ryhmän, siis jopa pitkälle kehittyneiden maiden palkkatyöläisten enemmistön kohdalla riisto on saattanut lieventyä. Globaalisti se on voimistunut niin paljon, että yrityksillä on varaa palkita uskollisuus aineellisesti ja työsuhteen jatkuvuudella.

Tästä globaalista perspektiivistä katsoen on perusteita epäillä Siltalan yleistystä työelämä yleisestä huononemisesta kehittyneissä maissa; kehittyvistä maista puhumattakaan. En liioin jaa General Intellectin näkemystä, jonka mukaan "tietokykykapitalismissa" pääoman ja palkkatyön suhde olisi jotenkin oleellisesti muuttunut verrattuna kapitalismin teolliseen vaiheeseen. Päin vastoin kehittyneissä maissa lähes kaikki ansiotyötä tekevät ovat nimenomaan palkkatyöläisiä, vaikkakin tämän porukan eliitti ja suuri osa sen ydinaineksista pääsee osalliseksi ylellisyyskulutuksesta siinä määrin, että kiinnostus suuntautuu enemmän shoppailuun kuin oman elämän hallintaan työaikana. Eikä tässä väessä juuri kukaan unelmoi siitä, että otettaisiin tuotantovälineet yhteiseen omistukseen, jotta voitaisiin esimerkiksi estää se ekologinen katastrofi, jota kohti globaali kapitalismi maailmaa kuljettaa.

Huonot ja hyvät työt

Julkunen erittelee huolellisesti pitkälle kehittyneitä kapitalistimaita, erityisesti Suomea koskevia tuoreimpien tutkimustuloksia. Näin saadaan hänen vastauksensa kysymykseen, ovatko "globalisaatiovoittajiksi" edellä määrittelemäni ryhmän palkkatyöt hyviä vai huonoja. Jos Suomea käyttää esimerkkinä, palkkatyöläisistä kolmasosa, puolet tai jotakin siltä väliltä on kokenut joidenkin työn piirteiden huonontuneen. Tulokset vaihtelevat työntekijäryhmittäin, mutta myös tutkimuksittain. Ehkä selkeimmin huononemisen ovat 1990-luvun alun laman jälkeen kokeneet työhierarkian keskiryhmät: opettajat, hoitajat, asiantuntijat, tietotyöläiset tai tulosvastuuseen joutuneet keskijohtajat niin pankeissa, yliopistoissa, sairaaloissa kuin (vähemmässä määrin) tehtaissakin.

Enemmistöt palkkatyöläisten sosioekonomisissa pääryhmissä eivät ole kokeneet työnsä huonontuneen. Toisaalta kyselyaineistoista löytyy aika vähän niitä, jotka ovat kokeneet työnsä selvästi parantuneen.

Selvimmin laman jälkeinen muutos ja kvartaalitalouden esiinmarssi näkyy yhdessä suhteessa: aikapaineet ja kiire ovat lisääntyneet Aineistot eivät kuitenkaan anna tyydyttävää vastausta, mistä kiire syntyy. Epäilen osasyyn olevan siinä, että työelämää yhä tutkitaan liian suppeasti vain työstä käsin. Nyky-yhteiskunnassa, jossa väestön enemmistön tulotaso on kohtuullinen ja virallinen työaika lyhyempi kuin koskaan, varsin monelle kiireen saattaa tuottaa elämän hallinnan kannalta varomaton ylellisyyskulutus, johon viettelevät aina vain helpommin saatavilla olevat asunto-, auto- ja muut kulutusluotot. Tämä lainojen "kultaisen kahleen illuusio" ulottuu niin pitkälle, että se vaimentaa mielissä ehkä työaikana vellovat vastarinta-ajatuksetkin.

Julkunen venyttää työprosessiteorian työn patologioihin kuten stressiin, uupumukseen ja masennukseen. Se on yksi monista hänen kirjansa tarjoamista haasteista. Syvyys tulkinnoissa lisääntyy. Niille, jotka eivät työkseen ole lukeneet tällaisia tekstejä, tekee mieli vakuuttaa, että poikkeamista upottavalle filosofis-psyykkisille kiertoteille ei kannata pelästyä. Lopussa avautuvat näköalat kolahtavat paremmin, kun niihin on valmistautunut..

Maailman pitkälle kehittyneillä alueilla pääomalla on erityinen intressi saada hallintaan ja valvontaa ne työtehtävät, jotka ovat henkilöityneet, on Julkusen lopputulema. Näiden tehtävien tekijöihin pääoman kontrolli kohdistuu kokonaisvaltaisesti, jolloin työntekijän kokema arvostus ja arvokkuus ovat uhattuina. Niitä voi yrittää tavoitella joko tunnustusta hakemalla ja/tai vastarintaan ryhtymällä. Julkunen tarjoaa keskustelun pohjaksi käsitettä tunnustusvaje, jota käyttäen hän olettaa päästävän käsiksi siihen, miksi työ tuntuu menettäneen entisaikojen suojaavan turvakehän. Se voi tarjota aineksia keskustelun seuraavalle vaiheelle, jolloin yhä ihmetellään, miksi siellä ja täällä havaittavissa oleva palkkatyöläisten vastahakoisuus nykytyötä kohtaan vain hyvin harvoin purkautuu avoimeksi vastarinnaksi.

Julkaistu: KU-Viikkolehti 23.5.2008