Globalisoituminen ja työtä tekevien edunvalvonta

Maailma vaurastuu globalisoituessaan, jos kuvaajana käytetään perinteisiä talousmittareita. Samoja mittareita käyttäen nähdään, että kasvun hedelmät jaetaan aina vain epätasaisemmin.

Voittajia ovat kunkin maan hyväosaiset. Jopa huippukorkean tulotason Yhdysvalloissa pienituloisimpien palkkatyöläisten reaaliansiot eivät ole kasvaneet aikoihin. EU:sta voi kaivaa esimerkiksi Suomen, jossa tulojen ostovoima on laskenut monien marginalisoituneiden ohella myös tilapäisiin ja osa-aikaisiin työsuhteisiin pakotetuilla.

USA, EU:n vanhat jäsenmaat ja Japani ovat korkean tulotason maiden ydintä 3 tason luokittelussa, jonka Maailmanpankki on tehnyt. Näissä maissa asuu miljardi ihmistä. Usein niitä kuvataan käsitteellä "kolmasosayhteiskunta" viitaten siihen, että noin kolmasosalla menee hyvin, kolmasosalla huonosti ja loput ovat siinä välissä.

Keskitulon maissa elää saman luokittelun mukaan 3,5 miljardia ihmistä. EU:n maista mm. Puola, Unkari ja Slovakia sekä Afrikan vaurain maa Etelä-Afrikka kuuluvat tähän kategoriaan samoin kuin useimmat Latinalaisen Amerikan maat, Aasian tunnettu "tiikeri" Malesia ja nopeasti kasvava Kazakstan.

Mitä köyhempi maa, sitä vähemmän luotettavia tilastoja. Juuri asiaan perehtyneenä tiedän, että Etelä-Afrikan vaurastuminen apartheidin lopettamisen jälkeen on koitunut parhaiten ansaitsevien tulonsaajaryhmien ja vain niiden hyväksi. Erona apartheid-aikaan on mustan tulo- ja valtaeliitin nousu valkoisen eliitin rinnalle. Valkoiset teollisuus- ja käsityöläiset ovat puolestaan tulonjaossa pudonneet lähelle samassa ammatissa työskenteleviä mustia. Rotuerottelun edunvalvontasuoja on menetetty.

Maailmanpankin kolmas luokka ovat matalan tulotason maat, runsaat 2 miljardia ihmistä. Niiden sadoista miljoonista ei tietenkään ole kunnollisia tilastoja. He elävät sillä, mitä kulloinkin onnistuvat suuhunsa saamaan. Tilastoja sen sijaan on mm. Intian viralliseen talouteen kuuluvasta työvoiman kymmenesosasta. Se, erityisesti sen vaurain osa, noin 1 % väestöstä on rikas ja rikastuu edelleen ripeästi talouden kasvaessa.

Tuloerot kasvavat myös tämän tuloluokan talouskasvun kärkimaihin kuuluvissa Kiinassa ja Vietnamissa, jotka eroavat muista siinä, että kasvusta suurempi osa kuin vertailumaissa sijoitetaan infrastruktuurin, koulutuksen ja terveydenhoidon parantamiseen. Ne sijoittuvatkin YK:n inhimillisen kehityksen indeksillä (HDI) mitattuna selvästi korkeammalle kuin bkt/henkilö indeksin varaan rakennetussa vertailussa.

Tulotason kahteen alimpaan luokkaan sijoittuvissa maissa elää 5/6 maailman väestöstä. Heistä enintään kolmannes, useissa tapauksissa vain kymmenesosa hyötyy globalisaatiosta. Ehkä ilmeisimpiä häviäjiä ovat ne, jotka globalisaatio pakottaa siirtymään metropolien slummeihin maaseudun yhteisöistä; omavaraistaloudesta rahatalouteen, mutta ilman mitään säännöllisiä rahatuloja..

Mitä tässä globalisoituvassa maailmassa on edunvalvonta?

Länsimainen työelämätutkimus miettii edunvalvontaa lähes yksinomaan korkean tulotason maissa. Globlisaation haasteiden esitetään pääasiassa koskevan vauraiden maiden tuotantotyöläisiä, jossain määrin palvelutyöläisiä ja erittäin vähän korkeasti koulutettuja toimihenkilöitä.

Näiden maiden ay-liike keskittyy korjailemaan erilaisia vääristymiä hyvätuloisten tulonjaossa. Osallisille ne ovat usein tärkeitä, vaikka ne globaalista perspektiivistä katsottuna näyttävät vähäisiltä. Tekemistä toki riittää; kaikkihan ovat tuloissa jääneet jälkeen jostakin.

Keski- ja matalan tulotason maissakin jotkut ay-järjestöt suuntautuvat puolustamaan etuoikeutettujen jäsentensä etuja sitä kilpailua vastaan, jonka synnyttää talouden epävirallinen sektori. Sen piirissä ei ole mitään minimipalkkoja, työlainsäädäntöä tai sosiaaliturvaa. Muutaman esimerkin ottaakseni: Intiassa siihen kuuluu 90 % työvoimasta, Etelä-Afrikassa 30-50 % määritelmästä riippuen, Suomessa enintään muutama prosentti.

Tähän mennessä tekemäni tutkimustyön tuottama hypoteesi on, että näiden kahden sektorin rajapinnalla käydään globalisoituvan talouden merkittävin aineellisia etuja koskeva "vääntö". Yhtenä osapuolena ovat hallitukset, yritykset, yrittäjäjärjestöt ja niiden kanssa liittoutuneet etuoikeutetussa asemassa olevia palkkatyöläisiä puolustavat ay-järjestöt.

Vastapuolena on kirjava joukko puolueita, ay- ja muita kansalaisjärjestöjä. Käytetyt menetelmät ulottuvat eliitin kanssa neuvotteluyhteyteen pyrkimisestä sissisodan valmisteluun. Länsimaisesta näkökulmasta on vaikea jopa määritellä, mihin luokitella köyhimmissä maissa elävien pienviljelijöiden, katukauppiaiden, rikshanajajien tai lapsityövoiman edunvalvonta. Vaikka se olisi organisoitunutta, ei oikein tunnu luontevalta Suomen kielenkäytön tapaan puhua ay-liikkeestä, maataloustuottajista tai yrittäjäjärjestöistä.

Jos Suomen ay-liike olisi uskollinen perustamisvaiheensa kutsumukselle, se kohdistaisi kaikki liikenevät voimat epävarmoissa työsuhteissa olevien puolustamiseen Suomessa ja maailmassa. Niin se ei kuitenkaan näytä tekevän. Sen sijaan puolustetaan globalisaatiovoittajien etuja. Silloin uhkana on epävirallisessa taloudessa elantonsa hankkiva maailman työvoiman enemmistö. Sen osia muuttaa tasaiseen, kasvavaan tahtiin globaaleihin metropoleihin. Niistä lähinnä Suomea on Pietari, jonka vauraiksi satelliiteiksi Helsinki ja Tallinna saattavat vähitellen päästä.

Valtiot. tri Kimmo Kevätsalo

Kirjoittaja on valtiotieteen tohtori, joka tutkii työsuhteiden ja työelämän suhteiden kehitystä globalisoituvassa maailmassa.