Jäähyväiset jälkiteolliselle työelämälle

Työelämän Tutkimus 2/2009 (ilmestyy elokuussa 2009)

Tero Mamia & Harri Melin (toim.) Tietoyhteiskunta ja työorganisaatioiden muutos. Turun yliopisto, sosiologian laitos 2007. 155 s.

Arvioitavan kirjan johdannossa "tietoyhteiskunta" määritetään erityisesti 1980-luvun puolivälin jälkeen käyttöön tulleen tietotekniikan avulla. Kun työssään Suomessa käytti tietotekniikkaan perustuvia laitteita vuonna 2008 lähes yhdeksän kymmenestä, yhden teollisen yhteiskunnan periodin voidaan ajatella saturoituneen kehittyneissä maissa.

Ehkä "tietoyhteiskuntaa" ei ole viisasta määritellä käytössä olevaa teknologiaa kriteerinä käyttäen. Teollisen tuotannon johtajat ja suunnittelijat tekivät samankaltaista tietotyötä kuin heidän asemiensa nykyperilliset, vaikka käytössä olivat vain tietokoneiden ja teleteknologian esiasteet.

Niin tai näin, tuskin on peruteltua väittää korkean teknologian tuotannon nousseen "lähes tyhjästä", kuten Tero Mamia johdantoartikkelissaan tekee. Se on äärimmäisen vahvasti kansalliseen kontekstiin sidottu perspektiivi, josta katsottuna tietotekniikkaklusteria alettiin ajaa nopeasti alas (tarkasti ilmaisten ulos eli ulkomaille) 2000-luvun alussa. Siitä ei tullut Suomen kansantalouden kolmatta tukijalkaa. Ei liioin sen seuraajaksi haaveillusta bioteknologiasta. Vahvimpana tukijalkana pysyivät julkiset palvelut, kun metsäklusterikin oli jo 1990-luvulla aloittanut siirtymisen sinne, missä raaka-aine ja työvoima ovat halpaa ja markkinat kasvavat.

Kirjan tittelin toinen termi, "työorganisaatioiden muutos", onkin käsitelty aiemman periodin, niin sanotun jälkiteollisen yhteiskunnan kysymyksenasetteluja toistaen. Tietointensiivistyminen, verkottuminen ja joustavuus ovat olleet management-puheen sisältönä siitä lähtien kun tayloristisen massatuotannon koettiin törmänneen rajoihinsa 1960- ja 1970-luvuilla. Suomeen muotipuhe tuli vuosikymmenen verran jälkijunassa kuten teollistuminenkin

Työprosessien oleellinen elementti on nyt palvelu; silloinkin kun kyse on alkutuotannosta tai jalostuksesta. Mutta organisaatiot ovat edelleen hierarkkisia, omistajilla ja heidän edustajillaan on valta johtaa ja jakaa töitä, palkata ja heittää ulos niiden tekijöitä. Työprosessien kehittämistä hallitsee "insinööriajattelun" logiikka: yksinkertaista, systematisoi, standardoi, automatisoi. Kaksi ja puoli vuosisataa sitten Adam Smith laski perustan tuolle ajattelulle osoittaessaan, miten nuppineulan valmistuksen hallinta on taloudellisesti viisasta osittaa ja yksinkertaistaa. Nykyään johto käyttää uusinta tekniikkaa niin hyvin kuin osaa, kuten se teki maataloutta mekanisoitaessa tai teollista tuotantoa automatisoitaessa. Se edustaa tekniikan ja laitteiden omistajia. Valtio ja nykyään myös ay-liike taipuvat teknologista ja taloudellista imperatiivia edustavien tahtoon, kuten tapaus "Lex Nokia" muistuttaa.

Artikkelikokoelman voi lukea yhteenvetona erään aikakauden viimeisistä vaiheista. Se on tiukasti kiinnittynyt kansalliseen kontekstiin. Vain joidenkin yleisluontoisten artikkelien muutamassa lauseessa viitataan ohimennen globalisaatioon, vaikka Suomen kansantalous ja työorganisaatioiden muutos ovat kuluneet pari vuosikymmentä olleet mitä ratkaisevimmin yhteydessä juuri tähän prosessiin. Jopa 1990-lun alun lamasta selviytymisen merkittävin "elvytyspaketti", Nokian nousu kännykkäteollisuuden maailmanjätiksi, on ollut globaali projekti, jonka alkuvaiheen synnyinsijat sattuivat olemaan Suomessa. Maailmantalouden taantuman leviäminen Suomeen viime vuoden lopulla on uusin muistutus aikakauden muutoksesta. Pienten kansallisten talouksien aika on ohi.

Kirjoittajat ovat seuranneet pääoman liikkeille suostuvaista työelämätutkimuksen valtavirtaa. Johdantotekstissä Mamia tekee pesäeron kapitalismikriittiseen tutkimusperinteeseen: "Marxilaistaustaiseen teoriaan nojaava näkemys palkkatyöläisten vaatimuksista työn sisällölliseksi uudistamiseksi työelämän muutoksen 'käynnistimenä' vaikuttaa nykyisestä perspektiivistä lähes absurdilta". Virikkeiden antajiksi kelpaavat niin kapitalismiin tiukasti sitoutuneiden (S)HRM -mallien kehittäjät kuin tieto- ja palveluyhteiskunnan johtamista yhteen sovittanut Peter Drucker, "tietopääoman" johtamisen näppärästi tuotteistanut Karl-Erik Sveiby tai joustavien teollisten organisaatiomallien tarpeen jo 1980-luvun alkuvuosina oivaltaneet Michael Piore ja Charles Sabel.

Konkreettisia teemoja käsittelevistä artikkeleista vain yksi käsittelee tietotyötä; sekin hyvin marginaalista teemaa. Pasi Pyöriä ja Mamia laskeskelevat artikkeleissaan etätyön potentiaalia. Kotoa tehdyn työn yleistymistä ja muun muassa työmatkoihin käytetyn ajan ja energian vähenemistä on haikailtu jo 1970-luvun öljykriisistä lähtien. Toive on toki osittain toteutunutkin, vaikkakaan ei kovin ympäristöystävällisesti. Työvoimaan kuuluvat matkustavat työ- ja vapaa-aikanaan enemmän kuin aikaisemmin. Tieto- ja teleteknologia ovat tehneet heidät niin helposti saavutettavaksi, että työaikaa suojaavien säännösten merkitys on vähentynyt. Vain hieman yli puolet työskentelee yksinomaan työpaikallaan.

Johtamiskäytännöille on omistettu kolme artikkelia. Teemat ovat peräisin kahden, kolmen vuosikymmenen takaa. Jaakko Koivumäki ja Mamia osoittavat, että päätösvallan hajauttaminen ja henkilöstön autonomian lisääminen ovat yhteydessä organisaatioon sitoutumiseen ja johtoon luottamiseen. Raimo Blom ja Mamia osoittavat, että organisaation taloudellinen tulos ja henkilöstön sosiaalinen hyvinvointi korreloivat jossain määrin. Yhteyksien perusteella ei voi päätellä mitään varmaa syy-seuraus -suhteesta.

Mamia ryhmittelee organisaatiot neljään ryhmään ja saa tulokseksi, että "menestyjätyöpaikoilla" koetaan työ vähiten rasittavaksi. Niiden työvoima on korkeimmin koulutettua ja käyttää eniten tietotekniikkaan perustuvia laitteita. Työnjako toimii, työn tuloksellisuutta valvotaan, tulospalkkiot ovat yleisiä ja työ on autonomista näillä työpaikoilla, joilla työskenteli tutkimusaineiston keräämisen aikaan viidennes palkansaajista. Mamian mukaan "tuloksia voi pitää lähinnä suuntaa-antavina".

Yhteenveto -luvussa Harri Melin ja Mamia muistuttavat muutosten hitaudesta sekä muodikkaiden konsulttioppien lyhytjänteisyydestä ja turvautuvat suosituksissaan eettisiin periaatteisiin: "...kestävämmällä pohjalla lienee henkilöstön osallistamiseen perustuva työorganisaatioiden tutkiva kehittäminen, vaikka sen pitkän tähtäimen tuloksellisuudestakaan ei ole takuita".

Kokemukseni mukaan suurin osa maailman työelämän tutkimuksesta on samankaltaista kuin arvioitavassa kirjassa. Todennäköisesti se vie pienin askelin eteenpäin teorioita ja menetelmiä. Mahdollisesti se myös palvelee työelämän kehityshankkeita organisaatioiden johdon näkökulmasta. Henkilöstön edustajia se sitoo johtoon ja tyhjentää heidän kriittistä potentiaaliaan, oletan. Kun työelämätutkimuksen rahoituksen uusimpien instituutioiden toiminta perustuu työnantaja- ja palkansaajaosapuolen konsensukseen, työelämän valtasuhteiden tutkiminen ei ole enää ollut tutkijoiden pääosan kiinnostuksen kohteena. Aiheet on valittu tuottavuuden ja kilpailukyvyn parantamisen mantraa kuunnellen.

Kapitalismiin kriittisesti suhtautuvana tutkijana mietiskelen, onkohan viisasta pyyhkäistä tutkimuspöydältä kapitalismikriittistä tutkimusperinnettä; edes niiden, jotka uskovat länsimaisen kapitalismin olevan ainoa mahdollinen perusta hyvän työelämän kehittämiselle? Nykyinen taantuma ei tietenkään heille ole vakuuttava muistutus siitä, ettei kaikkia munia ole viisasta sijoittaa yhteen koriin. Ei sittenkään, vaikka kolmen vuosikymmenen aikana sellaista suositelleet uusliberaalit opit ovat voittaneet kasvavaa suosiota monien maiden työmarkkinaeliittien keskuudessa. Me tutkimuksen marginaalissa olevat emme kuitenkaan voi jättää toistamatta perustavaa kysymystä: mikä oikein vie eteenpäin työorganisaatioiden kehitystä?

Entä jos henkilöstön nöyrä alistuminen sopusointuiselta näyttävään yhteiseloon pysäyttää kehityksen? Näin kävi Neuvostoliitossa ja sen satelliiteissa. Näin on käynyt USA:ssa yhteistoiminnallisten johtamisoppien suhteen. Meidän perspektiivistämme katsottuna kehitystä vie eteenpäin kapitalistiseen kilpailuun oleellisesti kuuluva "luova tuho", johon myös Mamia ja Melin viittaavat. Oma vaikutuksensa on kuitenkin ollut niillä kamppailuilla, joita henkilöstö on käynyt ja käy.

Maailman vauraissa osissa työorganisaatioiden kehittämisen merkityksellisin haaste saattaa tulla nuorimmalta sukupolvelta. Se on "netissä syntynyt", elämäänsä merkityksiä ja yhteisöllisyyttä Facebookin kaltaisilla areenoilla etsimään tottunut ikäryhmä. Pelkästään Facebook on houkutellut 150 miljoonaa käyttäjää ja totuttanut heitä tasavertaiseen ja monikulttuuriseen vuorovaikutukseen. Jälkiteollisilla johtamismalleilla ei taida olla helppoa kaivaa esiin sitä "oikeaa asennetta" työhön, jota nykyinen johtajien sukupolvi työvoimalta odottaa.

Kimmo Kevätsalo