Sosiaalisen dialogin loppu

"Sosiaalisen dialogin" käsite tuli EU:n retoriikkaan 1980-luvun puolivälissä. Taustalla oli kaksi pääasiallista ajattelutapaa. Pohjoismaiset työmarkkinajärjestöjen neuvottelukäytännöt tarjosivat yhden perustan . Muualla EU-15¹ alueella, perinteisimmin Saksassa, dialogin pääareena olivat suurten yritysten yritysneuvostot.

Käsitteeseen ladattiin optimistisia odotuksia. Kilpailukyvyn esitettiin paranevan, kun osaaminen ja innovaatiot lisääntyvät, rauhaa työmarkkinoilla vahvistetaan ja yritysten toimintaympäristö yhtenäistyy. Ay-eliitti, myös sen pohjoismainen variaatio, sitoutui tähän retoriikkaan. Vaihtoehtona näytti olevan mataliin palkkoihin ja huonoihin sosiaalietuihin perustuvan kilpailukykystrategian

Runsaan kahden vuosikymmenen kokemuksen jälkeen näyttää siltä, että kyseessä on ollut yksi tyypillisistä EU-eliittien projekteista. Sosiaalinen dialogi on elänyt omaa elämäänsä kaukana työelämän arjen yläpuolella, eikä missään ole juurtunut yritys- ja työpaikkatason toimijoiden kielenkäyttöön. Ei EU-15 maissa. Ei edes Suomessa tai Ruotsissa.

Projektin perusta on murentunut koko sen kaksi vuosikymmentä kestäneen historian ajan.

Pääoman puolella ratkaisevaa on ollut finanssipääoman vahvistuminen tuotantoon, jakeluun ja palveluihin sitoutuneen reaalipääoman kustannuksella. Havainnollistan kehitystä yhdellä esimerkillä, johon sisältyvää signaalia uudesta ajasta ei vielä juuri ole oivallettu muualla kuin herkin tuntosarvin varustettujen yhteiskuntatieteilijäin piirissä. Ei siitäkään huolimatta, että seuraukset on jo nähty siinä luottokriisissä joka käynnisti globaalin taantuman.

Vuonna 1980 maailman tuotannon ja finanssipääoman arvot markkinahintaan olivat likimain yhtä suuret. Vuonna 2007 tuotannon arvo oli vain noin 6 prosenttia finanssipääoman arvosta. Pääoman edustajien sisäisessä vallanjaossa tämä on dramaattinen muutos. Finanssipääoman edustajat eivät ole kiinnostuneita yritysten tai talouden kestävästä kehittämisestä. Heitä kiinnostaa vain sijoitetulle pääomalle lyhyellä aikavälillä saatu tuotto. Sillä tasolla, jolla he toimivat, ei kumppania (tai vastapuolta) työvoiman puolella ole. Eivät nuo arvopapereiden, luottojen ja niiden johdannaisten kanssa ahkeroivat tietenkään sellaista kumppania kaipaakaan.

Ammattiyhdistysliike on ollut sosiaalisessa dialogissa tuotannon, jakelun ja palveluiden pääomia edustavien kumppanina. Sen asemia on murentanut kolme tekijää. Ensinnäkin järjestäytymisaste on laskenut jo pitkän aikaa; myös koko sen ajan, jolloin sosiaalista dialogia on yritetty luoda.

Toiseksi EU:n laajeneminen on tuonut dialogin piiriin uusia jäsenmaita, joiden ay-liike vasta etsii toimintamalliaan. Niissä kilpailevat keskenään entisen, valtiojohtoisen ay-liikkeen jäänteet ja yritykset rakentaa uusia järjestöjä.

Neuvostoliiton ja sen kontrollissa olleiden järjestelmien romahtaminen lisäsivät työvoiman liikkuvuuden edellytyksiä. Tämä on ollut kolmas ay-liikkeen asemia heikentävä tekijä.

Nettomuutto oli suurimmillaan vuonna 2003, jolloin EU-alueelle muutti 2 miljoonaa ihmistä enemmän kuin sieltä pois. Eniten siirtolaisia ottivat vastaan 2000-luvun alussa Espanja ja Italia. Muihin väestöltään suuriin EU-maihin Saksaan, Englantiin ja Ranskaan muuttoliike oli vaimeampaaⁱ.

Siirtolaisuus vahvistaa yritysjohdon asemaa ja heikentää ay-liikkeen asemaa. Siirtolaisilla ei ole kokemusta länsimaille ominaisesta ay-toiminnasta. Vuonna 2006 EU-15 maihin muutti eniten siirtolaisia Puolasta (290 000 henkeä), Romaniasta (230 000), Marokosta (140 000), Ukrainasta ja Kiinasta (kummastakin noin 100 000). Sosiaalisen dialogin osapuolten eriarvoisuus kasvaa.

Dialogin sisällön tyhjeneminen

Viime vuosikymmenen aikana eliittien dialogille määrittämä sisältö on muuttunut. Pauli Kettunenⁱⁱ on osoittanut, miten asialista on vuosi vuodelta vahvemmin sulautunut osaksi henkilöstöjohtamista yrityksissä ja kansallisen kilpailukyvyn tavoittelua valtioiden tasolla.

Osapuolijako on heikentynyt Pohjoismaissakin. Tämä ilmenee mm. siten, että työnantajajärjestöt ovat kehittyneet työmarkkinaosapuolista kohti elinkeinoelämän yleisen etujärjestön asemaa. Vuonna 2001 Ruotsissa muodostettu Svenskt Näringsliv korvasi työnantajien keskusjärjestön. Saman teki 2005 toimintansa aloittanut Elinkeinoelämän Keskusliitto Suomessa. Molempien tavoite on ollut päästä eroon työmarkkinaneuvotteluista ja keskittyä yritystoiminnan edellytysten kehittämiseen. Ne eivät halua olla enää "osapuolia" työmarkkinoilla, vaan edustaa yksin ns. talouselämän intressejä.

Retoriikka on astunut jo seuraavan askeleen. Nyt suomalaisessakin management -kielessä osapuolten vuoropuhelu on saanut tehdä tilaa "yrityskansalaisuuden" ja yritysten yhteiskuntavastuun korostamiselle. Omistajat, johto ja henkilöstön ydinosa ovat tämän "kansalaisen" perheenjäseniä.

Taantuma ja dialogi

EU:n laajeneminen toi lisäpotkua alueen talouskasvulle vuosituhannen ensi vuosina. Halvan työvoiman tarjonta ja ylellisyyskulutuksen tuotteiden kysyntä kasvoivat.. Samalla kuitenkin työvoiman liikkuvuuden lisääntyminen murensi sosiaalisen dialogin perustaa jo talouskasvun aikana. Yritysten kiinnostus pitkäjänteiseen työvoimapolitiikkaan väheni. Luottamuksellisilla suhteilla työvoimaa edustavan ay-liikkeen kanssa ei ollut enää entistä merkitystä. Tämän ohella lisääntynyt siirtolaistyövoiman tarjonta heikensi ay-liikkeen asemia.. Työvoimaa oli tarjolla enemmän ja toimintoja voitiin siirtää maihin, joissa ay-liikkeen asema oli heikko tai sillä ei ollut asemia ollenkaan

Voimasuhteiden muutos tapahtui ikään kuin pinnan alla silloin kun talous kasvoi. Taantuma on tehnyt eturistiriidat näkyväksi. Nyt eivät ole vastakkain vain työn ja pääoman edustajat, vaan myös eri maiden työvoiman nimissä toimivat järjestöt.

Siirtolaiset kilpailevat kanta-asukkaiden kanssa samoista työpaikoista erityisesti laskusuhdanteen aikana. Esimerkiksi virolaiset rakennusalan työläiset olisivat edelleen halukkaita tulemaan Suomeen töihin 9 euron suomalaisella minimipalkalla. Heille se olisi paljon enemmän kuin kotimaassa on saatavissa nyt, kun työttömyys on räjähtänyt kasvuun. Suomen Rakennustyöläisten liitto on kuitenkin muuttanut politiikkaansa, kun rakennusalan työttömyys on jo ponnahtanut kasvuun Suomessa ja lähiajan näkymät ovat aina vain synkemmät. Nyt liitto vaatii, että virolaisille pitäisi maksaa vähintään 3,5 euroa (lähes 40 %) enemmän kuin aikaisemmin.

Sosiaalisen dialogin kannalta yksi olennainen piirre laman syventyessä on se, miten EU:n vauraissa maissa paikalliset ay-järjestöt ja siirtolaisuutta vastustavat poliitikot löytävät aiempaa helpommin toisensa protestiliikkeissä, joiden tavoitteena on ajaa maahanmuuttajat takaisin syntymämaihinsa. Tämä on ay-liikkeelle uusi sisäinen ristiriita . Kun järjestöt joutuvat tasapainoilemaan eri suuntiin vetävien voimien välissä paikallistasolla, toiminta muuttuu varovaiseksi ja vaimeaksi, riskejä karttavaksi, sisäänpäin kääntyväksi. Vaikutus heijastuu EU-tasolle dialogia varten rakennettuihin instituutioihin..

Sosiaalisilla, kulttuurisilla ja poliittisilla instituutioilla on taipumus elää vielä pitkään sen jälkeen, kun niiden aineellinen perusta on jo kuollut. Nähtäväksi jää, onko sosiaalinen dialogi kehittynyt niin vahvasti instituutioksi, että se elää yli taantuman. Onko siitä edes kehittynyt instituutio? Vai osoittautuuko se pelkäksi eliittien retoriikaksi?

Kimmo Kevätsalo
Valtiot. tri

¹Tarkoittaa EU:n vanhoja jäsenmaita
ⁱ Eurostat, Yearbook 2008
ⁱⁱ Kettunen Pauli (2008): Globalisaatio ja kansallinen me. Vastapaino. ss. 195-197