Kimmo Kevätsalo
Globalisaatio ja ammattiyhdistysliike -
tutkimusmenetelmien ja -näkökulmien pohdintaa
Johdanto
Ammattiyhdistysliikettä on ollut tapana tutkia teollistuneiden
kansallisvaltioiden kehikossa. Globalisaatio purkaa asetelmaa
yhtäältä kohti paikallisuutta, toisaalta yli
kansallisten rajojen ulottuviksi prosesseiksi ja rakenteiksi.
Kun Stora-Enso päätti lopettaa kannattavan tehtaan
Kemijärvellä ja sellun tuotantolinjan Imatralla tai
UPM sulkea tehtaan Kajaanissa, todennäköisesti sijaintivaltiolla
oli päätöksissä minimaalinen merkitys. Taustalla
ovat yli kansallisten rajojen ulottuvat markkinat, oli kyseessä
sitten raaka-aine, työvoima, teknologia, asiakkuudet tai
pääomat.
Ei auta noiden työpaikkojen palkkatyöläisiä,
vaikka Suomen hallitus kevensi metsän myyjien verotusta.
Joitakin äänestäjiä ratkaisu palkitsee,
mutta sen jälkeen rahaa on entistä niukemmin työttömiksi
joutuvien aseman turvaamiseen. Suomen talouskasvun olennaisen
hidastumisen seurauksena rahaa elvyttävään työllisyys-
ja sosiaalipolitiikkaan on entistä vähemmän.
Tehtaiden ja tuotantolinjojen lopettamisia ovat sen sijaan edistäneet
tuotannon lopettamisen pienet kustannukset Suomessa.
Tutut esimerkkitapaukset ehkä havainnollistavat, miten
niiden kohdalla toimintaympäristö oli jo karannut
hallituksen ja kansallisen ay-liikkeen ulottumattomiin. Jatkan
samaan poleemiseen sävyyn toteamalla, että paikallisesti
olisi ehkä voinut yrittää jotakin enemmän
kuin Kemijärvellä tehtiin, jos ay-liikkeen toimintavalmiudet
olisivat olleet samalla tasolla kuin vielä 70-luvulla.
Sen jälkeen järjestöjen johdon ja aktiivien orientaatiot
Suomessa ja useimmissa länsimaissa1 ovat kehittyneet
suuntaan, jossa radikaalit toimintatavat tulevat yhä harvemmin
mieleen; saati, että ne johtaisivat päättäväiseen
joukkoliikkeeseen. Muutos on ollut erityisen selvä kansallisella
tasolla Suomessa (vrt. Kevätsalo 2008 a, 66-68). Integroituminen
kansallisen kilpailukyvyn varjelemiseen ja työrauhavelvoitteen
valvomiseen on syrjäyttänyt sitoutumisen työtä
tekevien puolustamiseen kaikin käytettävissä
olevin keinoin.
Suhteessa globalisaatioon ay-liikettä koskevan tutkimuksen
peruskysymykset ovat: 1) miten ay-liike toimii eli millainen
se on toiminnan subjektina ja 2) mitä ay-liikkeelle tapahtuu,
kun toimintaympäristö kansainvälistyy.
Subjektinäkökulmasta tarjoavat esimerkin kaksi tuoretta
kirjana julkaistua artikkelikokoelmaa: Mika Helanderin toimittama
"Going global. Ay-liikkeen menestysresepti globaalissa
ajassa?" (2008; käytän jatkossa lyhennettä
GG) ja Bieler ym. toimittama "Labour and the Challenges
of Globalization. What prospects for Transnational Solidarity?"
(2008, jatkossa lyhenne LCG).
1Tarkoitan käsitteellä Pohjois-Amerikkaa,
EU-15 aluetta, Norjaa, Sveitsiä, Japania ja Australiaa.
Ay-liikkeen globalisaatiotutkimuksen metodologisia haasteita
Globalisaatiota voidaan tutkia monella tasolla. Talous- ja
väestötutkimuksen tekijät käyttävät
usein kohteena maailmaa, vaikka ovatkin tietoisia tilastojen
ylimalkaisuudesta. Taloustieteilijät tutkivat lähes
yksinomaan sitä osaa taloudesta, jota voidaan mitata rahasuorituksin
toteutetuin transaktioin. Pelkästään näistä
syistä globaalien työmarkkinoiden tutkiminen ei ole
tilastollisesti kovin vankalla pohjalla.
Ay-liikettä koskevat tilastot ovat paljon epäluotettavampia
kuin väestö- ja taloustilastot. Esimerkiksi tilastotoimeltaan
niin kehittyneessä maassa ja niin suppeassa kohteessa kuin
Suomessa on vaikea saada tarkkoja ja keskenään vertailukelpoisia
tietoja ammattiliittojen jäsenmääristä.
Liitot ja keskusjärjestöt esittävät yleensä
kaikki jäsenet yhteen laskettuina, vaikka jäsenyysperusteet
vaihtelevat mm. eläkeläis- ja opiskelijajäsenten
suhteen. Tarkin ja lähinnä ajan tasalla oleva lähde
lienee survey-aineistoihin perustuva Työolobarometri (esim.
Ylöstalo 2007, 48-49). Tämän ohella on mahdollista
ostaa verotustietoihin perustuvaa tarkkaa tietoa Tilastokeskukselta
(vrt. Böckerman & Uusitalo 2005). Oma pulmansa on,
mitä mahdolliset keskenään vertailukelpoiset
tilastot mittaavat. Jos, esimerkiksi, Suomen järjestäytymisasteeksi
saadaan tiettynä vuonna (2002-2003) 74 %, Italian 34 %,
Saksan 23 % ja Ranskan 8 % (Kevätsalo 2008 a, 75), mitä
nämä luvut kertovat ko. maiden ammattiyhdistysliikkeestä?
Ylikansallisiin valtioiden tai ay-liikkeen yhteistyöorganisaatioihin
kohdistuvan tutkimuksen tilastollinen perusta on suhteellisen
luotettavaa siltä osin kuin kohteena ovat nämä
organisaatiot. Jäsenvaltioiden ja ay-liikkeiden tilastojen
luotettavuus sekä niiden pohjalta rakennetut yhteenlasketut
tiedot sen sijaan ovat tasoltaan vaihtelevia
Pelkästään tilastojen puutteista johtuen on
perusteltua tehdä tutkimusta kvalitatiivisin menetelmin
siinäkin tapauksessa, että havaintoyksikköinä
ovat kansallisvaltiot tai niissä toimivat ay-järjestöt.
Metodisesti olennainen kysymys on, voiko tapauksia käyttää
johonkin muuhun kuin kohteen kuvaukseen ja erittelyyn. Voiko
niiden pohjalta esimerkiksi sanoa jotakin yleistä Suomen
ay-liikkeestä tai päätellä jotain maailman
ay-liikkeestä? Tai voiko tapauksia käyttää
jotenkin toistensa täydentäjinä esimerkiksi vertailemalla
niitä keskenään? Tietysti voi, vastaa metodikirjallisuus
(esim. Alapuro & Arminen (toim). 2004). Olennaista on, mitä
tapauksia on valittu kohteeksi, mitä niistä yritetään
kuvata, miten kuvauksissa käytettävä aineisto
hankitaan ja verrataanko tapauksia jotenkin systemaattisesti
toisiinsa.
Tämän katsauksen pääasiallisena virikkeenä
olevat kirjat on kasattu kansallisiin ay-järjestöihin
kohdistuvina tapaustutkimuksina. Ne eroavat kuitenkin siinä,
että LCG:ssä tapauksia tulkitaan yhtenäisestä
ja sisäisesti johdonmukaisesta globalisaatiota ja ay-liikettä
koskevasta kehikosta. GG:n artikkeleita ei yhdistä mikään
muu kuin kohde, suomalainen ay-liike.
Mitä järjestöjohtoa tutkimalla saa tietää?
GG kuvaa ensinnäkin sitä, mitä ay-johto ja kansainvälisistä
asioista vastaavat tekevät tai ovat tehneet globalisaation
merkeissä. Tietysti he ovat matkustaneet tapaamassa muiden
maiden vastaavissa tehtävissä toimivia erityisesti
pohjoismaissa ja muissa Suomea lähellä olevissa maissa,
mutta varsin paljon myös täältä Euroopan
laidalta tarkasteltuna eksoottisissa kohteissa, kuten Costa
Ricassa, Barbadoksella, Thaimaassa, Singaporessa ja Malesiassa.
Matkojen aiheina ovat olleet rutiininomaiset vuositapaamiset
ja työyhteydet sekä yhtä sun toista eteen osunutta
asiaa (GG: Helander a, 99-140.) Pohjoismaisessa yhteistyössä
kansainvälisen toiminnan eri tasoilla "..sisältö…oli
aikaisemmin enemmän tällästä niinku perheen
sisäistä yhdessäoloa ja retkeilyä ja eri
maiden kulttuuriin tutustumista…nyt..huomattavsti enemmän…substanssiasiat
päällimmäisenä…"(GG: Lehtonen,
155). Kokouksiin osallistumiset yleensä vahvistavat osallistujien
tulkintaa globalisaatiosta, johon pohjoismaiden edustajat EU:n
ja maailman tasolla ovat luoneet yhteistä näkökulmaa
(mt. 152-154)
Toinen kuvauksen kohde on, mitä johtavissa asemissa olevat
ay-liikkeen toimihenkilöt ajattelevat globalisaatiosta.
Tieto saadaan haastattelemalla heitä tai tutustumalla heidän
johdollaan tai valmisteleminaan tehtyihin asiakirjoihin. Jälleen
vastaus on ilmeinen. Ay-liikkeen edustajat määrittelevät
tehtäväkseen puolustaa kansallista kilpailukykyä
ja oman liiton jäsenten etuja muualta maailmasta tulevaa
kilpailua vastaan. (GG: Svanström, Lehtonen, Laitinen ja
Salmenhaara).
Näin toteutettuna tutkimuksissa on kaksi pääpulmaa.
Yksi on, millaisen "totuuden" haastateltavat kertovat.
Globalisaatiprojektini ensimmäisen julkaisun (Kevätsalo
2007) aineistoa kerätessäni haastattelin Intian tekstiilityöläisiä
edustavan yhden ammattiliiton pääsihteeriä. Jos
olisin luottanut hänen puheisiinsa, olisin aivan hyvin
voinut kuvitella olevani jossain EU-15 maassa. Ay-eliitin jargon
on niin samanlaista kaikkialla. Ilman taustatietoja olisin jopa
saattanut erehtyä kuvittelemaan, että hänen järjestönsä
jotenkin merkittävällä tavalla edusti maan tekstiilityöläisiä,
vaikka se tosiasiassa edusti vain virallisella (organised) sektorilla
työskenteleviä paria prosenttia koko toimialan työvoimasta.
Onneksi kirjallisuudesta ja tilastoista hankitun perusinformaation
ohella kohteenani oli myös epävirallisen (unorganised)
sektorin naisia edustava järjestö, SEWA, jonka johtoa
ja jäseniä haastattelemalla syntyi tyystin toisenlainen
kuva työläisten organisoitumisesta ja organisoitumattomuudesta.
(mt. 189-199). Jos olisin uskonut pelkästään
SEWAn johdon puheita, olisin voinut jäädä siihen
käsitykseen, että se on ainutlaatuinen järjestö
Intiassa. Surffailu netissä toi näkyviin samankaltaisia
järjestöjä, joiden olemassaolon SEWAn johto haastattelussa
kiisti, vaikka sitä nimenomaan kysyin.
LCG-kirjan Argentiinaa käsittelevä luku on hyvä
esimerkki vastaavista pulmista (LCG: Rauber). Se perustuu kuvaukseen
CTA -keskusjärjestöstä, joka vuonna 1991 perustettiin
kilpailemaan hallitsevan keskusjärjestön CGT:n kanssa.
Huolellisesti lukemalla ja taustoja tuntemalla voi ymmärtää,
että kyseessä on haaste korporatiiviselle ay-toiminnalle,
jonka perustana on ollut CGT:n läheinen yhteistyö
peronistipuolueen kanssa 1940-luvulta lähtien. CGT:n jäsenperustan
muodostavat yksityisen sektorin viralliseen työvoimaan
kuuluvat palkkatyöläiset, jotka palkkatyösuhteen
alkaessa on automaattisesti liitetty ay-liikkeen jäseniksi.
Hallitusten ja ay-liikkeen läheinen suhde on varmistettu
tämän lisäksi sillä, että CGT on tarjonnut
jäsenilleen yleistä tasoa parempaa terveydenhuoltoa,
jonka hoitamista hallitus on rahoittanut. Vastapalvelukseksi
ay-liike on tukenut peronisteja silloin, kun nämä
ovat olleet hallituksessa.
CTA poikkeaa kahdessa suhteessa merkittävästi CGT:stä.
Sen jäseniksi pääsevät myös työttömät
ja se edustaa pääasiassa julkisen sektorin tiettyjä
ammattiryhmiä, esimerkiksi opettajia, jotka ovat oikeutettua
perusterveydenhuoltoa parempiin palveluihin, vaikka eivät
olisikaan ay-liikkeen jäseniä.
Kerroin nämä Suomen ulkopuolelta poimimani esimerkit
muistuttaakseni siitä, miten tärkeää erityisesti
tapaustutkimuksissa on olla sensitiivisen sen suhteen, mitä
tapaukset edustavat tai mitä niitä edustavat haastatellut
kertovat. He eivät koskaan kerro ns. koko totuutta, eivät
edes siinä tapauksessa, että yrittävät parhaansa.
Järjestöjen eliitti on noussut asemiinsa monen muun
kyvyn ohella siksi, että se osaa haastattelutilanteissa
asettaa sanansa sopivasti. He kertovat yhden monista mahdollisista
totuuksista. Haastateltavat valehtelevat tietoisesti valehtelevat,
mutta tutkijan olisi hyvä aina yrittää jollakin
tavalla päästä sen julkisivun taakse, jota haastatellut
ensimmäiseksi tarjoavat. Menetelmän ongelmat teki
oivallisella tavalla näkyväksi Matti Kortteinen (1982,
1992).
Pelkästään Suomessa ay-liike tarkoittaa kymmeniä
hierarkkisia ja byrokraattisia organisaatioita.
Järjestöjohtoa lähteenä käyttävä
ei voi tietää, mihin "onnellisuusmuuriin"
(käyttääkseni Kortteisen 1982 luomaa termiä)
johdon puheet perustuvat. Erityisen pulmallinen tämä
luotettavuuden haaste on Suomessa; pienessä valtiossa,
jossa ay-liikkeen asema on erittäin poikkeuksellinen. Suomen
taloudellinen, poliittinen ja työmarkkinajärjestöjen
eliitti on suppea. Sen sisäinen yhdenmukaisuuden paine
niin vahva, että eliittiin kuuluvat helposti toistavat
samaa hegemoniseksi muodostunutta näkemystä globalisaatiosta.
Kansallisen kilpailukyvyn nimeen vannominen on ehkä selkein
esimerkki eliitin käyttämän terminologian yksiulotteisuudesta.
Sen taakse erityisesti ay-liikkeen globalisaatiostrategioita
tutkivan olisi yritettävä päästä.
Jos katsoo globalisoituvaa maailmaa kansallisen ay-liikkeen
näkökulmasta, kuten GG:ssä tehdään
(Helander b, 20-21), on mahdollista, että haastateltujen
"tieto" perustuu lähes yksinomaan kansallisen
eliitin keskuudessa dominoiviin uskomuksiin, joiden perustana
on hyvin usein yliopistoissa taloustiedettä opiskelleiden
asiantuntijoiden yksiulotteisen neoklassinen maailmantalouden
tulkinta. Tämän neoklassisen kehikon sisällä
heidän keskuudessaan on hieman toisistaan poikkeavat painotukset
riippuen siitä, milloin ovat yliopistonsa suorittaneet.
Nuorimmista jotkut edustavat varsin selkeästi ortodoksista
talousteoriaa. Iäkkäämmät ovat sen suhteen
hieman kriittisiä nojautuen keynesläisiin oppeihin.
Tämän väitteen perustana on kaikki se, mitä
olen heidän julkaisuistaan neljän vuosikymmenen aikana
havainnut.
Toinen pulma syntyy siitä, etteivät näin saadut
tiedot sisällä juuri mitään siltä tasolta,
jossa globalisaatio varsinaisesti tapahtuu eli yrityksistä,
työpaikoista, julkisen sektorin laitoksista ja niiden henkilöstöstä.
Mitä on tapahtunut, kun lähes koko TEVANAKE -teollisuus
tai melkoisia osia elektroniikan kokoonpanotehtävistä,
huonekalujen, laivojen ja dieselmoottorien, tieto- ja teletekniikan
komponenttien valmistuksesta tai it-palveluista on ulkoistettu
halvan työvoiman maihin tai lähelle kehittyvien talouksien
kasvavia markkinoita? Miten ay-liike on toiminut ja miten se
toimii näissä tilanteissa?
GG:n haastatteluissa ei käsitellä käytännöllisesti
katsoen ollenkaan sellaisia keskeisiä globalisaation kysymyksiä
kuin omistus- ja hallintorakenteiden, työprosessien ja
toimitusketjujen, tulonjaon tai johtamismallien muutoksia Suomessa
tai maailmalla. Aineiston perusteella ei voi päätellä,
miksi näitä aiheita ei oteta käsittelyyn. Johtuuko
tämä esimerkiksi siitä, että haastattelijat
eivät ole pitäneet teemoja tärkeinä tai
siitä, että haastatellut eivät ole halunneet
käsitellä niitä? Haastattelujen ja järjestöjen
kannanottojen kuvauksen perusteella on mahdollista, että
järjestöjen johtotehtävissä olevien näkökulmana
on niin kapea kansallinen järjestöperspektiivi, ettei
pidetä tarpeellisena (ainakaan julkisesti) pohtia kehityksen
yleisiä piirteitä.
Yksiulotteisen talousnäkemyksen ohella GG pitäytyy
sosiologisen teorian tasolla länsimaista yhteiskuntaa ja
organisaatioiden johtamista käsitelleessä keskustelussa.
Kirjan toimittanut Mika Helander ja päätyy tätä
reittiä kulkien väittämään "työvoiman
liikkuvuuden ja työväestön järjestäytyneen
toiminnan olevan laajalti reaktiivisessa suhteessa talouden
ja pääoman rajat ylittäviin virtauksiin"(GG:
Helander b, 12). "Nämä kehityssuunnat ovat luoneet
paineita ammattiyhdistysliikkeen edunvalvontapolitiikkaan sekä
kansallisvaltion tasolla että kansainvälisillä
foorumeilla" (mt. 13). Mitä nämä virtaukset
ovat? Millaisia paineita ne luovat? Mitä reaktiivista on
siinä, että "työväestön järjestäytynyt
toiminta" on proaktiivista suhteessa kansallisen kilpailukyvyn
puolustamiseen (GG: Salmenhaara) tai siirtolaisten syrjintään
(GG:Nylund, Wrede, Alho, Forsander) ?
Milloin järjestö on liike ?
Ne palkkatyöhön perustuvat järjestöt, joita
olemme täällä Suomessa tottuneet kutsumaan ammattiyhdistysliikkeeksi,
ovat vakiintuneita organisaatioita. Niitä tutkittaessa
on pakko tutkia myös institutionalisoituneita rakenteita,
jos haluaa saada jonkinlainen kokonaiskäsityksen järjestöjen
toiminnasta. Mutta riittääkö kokonaiskäsityksen
luomiseen keskittyminen johtoon ja organisaation palveluksessa
oleviin toimihenkilöihin? Tämä on erityisen tärkeä
kysymys, kun yksi keskeinen ay-liikettä koskeva tutkimusteema,
varsinkin Pohjoismaiden ulkopuolella, on länsimaille tyypillisten
ay-järjestöjen tulevaisuus.
Ay-liike on "liike" yritys- ja työpaikkatasolla.
Tälle tasolle päästään edes hieman
niissä GG:n artikkeleissa, joissa käsitellään
ay-liikkeen harjoittamaa siirtolaistyövoiman kontrollia
ravintola- ja rakennusalalla (GG: Alho ja Forsander). Toimialatasoa
edustaa myös terveydenhuollon järjestöjen protektionismin
kuvaus (GG: Wrede). Ainoa yritystason tapausesimerkki joka on
päässyt kirjan sivuille on Telia-Sonera -fuusio. Siitäkin
kuvataan vain niitä vaikeuksia, joita syntyi erilaisten
hallintoedustusmallien ja muutosturvajärjestelmien yhteensovittamisessa.
(GG: Helander ). Yritysten palkkatyöläisten liikehdintää
ei tässäkään tapauksessa edes mainita. Tätä
on tarpeellista korostaa, koska vuonna 2004 juuri tietoliikennealan
palkkatyöläisten työpaikkatason aktiivisuus lopulta
pakotti keskusjärjestöt julistamaan lyhyen yleislakon,
josta tosin Akavan johto sanoutui irti. (Kevätsalo 2005,
19-22).
Euroopat, maailmat, Pohjola ja Suomi
Kylmän sodan aikaisessa suomalaisessa arkiajattelussa
maailma jaettiin kolmeen osaan (itä, länsi ja etelä).
Neuvostoliiton romahdettua jäljellä oli kaksi maailmaa:
rikkaat pohjoisella pallonpuoliskolla sijaitsevat länsivallat
sekä köyhät valtiot idässä ja etelässä.
Entisestä Neuvostoliitosta itsenäistyneitä valtioita
ja sen satelliitteja ryhtyi joukkotiedotus kutsumaan siirtymätalouksiksi
Nyt on olemassa kolme Eurooppaa. Yksi on läntinen Eurooppa
eli EU-15 -alue lisättynä Sveitsillä ja Norjalla.
Se on pari, kolme vuosikymmentä ollut USA:n ja Japanin
ohella ollut yksi kapitalistisen maailman kolmesta taloudellisesta
keskuksesta. Toisen Euroopan muodostavat nykyiset EU-12 -maat
eli uudet jäsenvaltiot tai EU:n sisäiset "puoliperiferiat"
(käsitteestä ks. Kevätsalo 2008 a, 48-51). Kolmas
Eurooppa koostuu EU:ta reunustavista puoliperiferioista. Venäjän
(noin 140 miljoonaa asukasta) ohella tähän "kolmanteen
Eurooppaan" kuuluu sellaisia väkiluvultaan suuria
ja Euroopan sisäiseen siirtolaisuuteen merkittävästi
vaikuttavia maita kuten Turkki (76 miljoonaa asukasta), Ukraina
(46 miljoonaa) Valko-Venäjä (11 miljoonaa) ja EU:n
ulkopuolella olevat Balkanin valtiot (22 miljoonaa).
Kylmän sodan jälkeen maailmaa on yleisesti luokiteltu
uudella tavalla kolmeen ryhmään: kehittyneet, kehittyvät
ja alikehittyneet alueet tai keskukset, puoliperiferiat ja periferiat.
Jotkut (ensimmäisten joukossa Castells 1996-98) ovat lisänneet
mukaan "neljännen maailman", jonka muodostavat
metropolien slummit. Perinteisellä ay-liikkeellä on
ollut merkitystä vain maailman keskuksissa (eli kehittyneissä
maissa) sekä niiden satelliittien väestön siinä
pienessä osassa, joka on päässyt (tai joutunut)
palkkatyön piiriin teollistumisen edetessä (vrt. Kevätsalo
2008, 18 - 21 ja 48 - 57).
Aikanaan Neuvostoliitossa ja sen satelliiteissa vallassa olevat
puolueet organisoivat puolueen ja valtion tiukasti kontrolloiman
ay-liikkeen ja kielsivät "riippumattoman" ay-toiminnan.
Tämän ay-liikkeen tehtävänä oli huolehtia
työvoiman uusintamisesta ja valvoa työrauhaa. Kiinan
ay-liike organisoitiin samalla tavoin. Fasistisesta korporatismista
kehkeytynyt ay-liikkeen sidos hallitsevaan puolueeseen on ehkä
selväpiirteisimmin näkyvissä Argentiinassa ja
Meksikossa.
Näiden äärimmäisten esimerkkien ohella
puolueiden ja ay-liikkeen läheinen yhteys on merkittävä
ammattiyhdistysjohdon orientaatioihin vaikuttava tekijä
kaikkialla maailmassa. Tutkimistani maista mm. Intiassa, Etelä-Afrikassa,
Brasiliassa ja jo mainitussa Argentiinassa merkittävät
keskusjärjestöt ovat hallituspuolueiden kontrollissa.
Niiden tapauksessa tosin vuorovaikutussuhde on kaksisuuntainen.
Kun hallitsevan puolueen kannatus on merkittävästi
riippuvainen ay-liikkeestä, se joutuu kuuntelemaan, palkkatyöläisiä
edustavaa järjestöä. Tuorein esimerkki on Etelä-Afrikka,
jossa keskusjärjestö COSATUn kritiikki oli tärkeimpiä
syitä hallituspuolue ANC:n valitseman presidentti Mbekin
eroon.
EU-15 alueen sisällä ay-liike on edelleen poliittisesti
jakautunut siten, että sosialidemokraatit johtavat pohjoismaiden
työläisiä ja alempia toimihenkilöitä
edustavia järjestöjä sekä suurimpia keskusjärjestöjä
mm. Saksassa ja Englannissa. Kristillisdemokraateilla ja erilaisilla
vasemmistoryhmillä on vahvoja asemia tämän alueen
muissa osissa. Puoluepoliittinen eriytyminen vähenee, kun
siirrytään kansainvälisten ay-järjestöjen
tasolle. EU-12 alueella ja EU:n ulkopuolella olevissa puoliperiferioissa
ay-organisoituminen kärsii yhä neuvostodiktatuurin
aiheuttamista "traumoista".
Suomen ja muiden pohjoismaiden ay-liikkeen kansainvälisessä
toiminnassa puoluesidos näkyi aikanaan valintoina kansainvälisten
ay-organisaatioiden jäsenyyden suhteen (GG: Boldt) ja suhtautumisessa
viralliseen ulkopolitiikkaan (GG: Helander c, 110-111, Bergholm,
). Koko GG-kirjaan puoluepoliittinen sidos on piilotettuna siten,
etteivät kirjan kirjoittajat tai haastatellut tunnu olevan
olleenkaan tietoisia niistä yritys- ja työpaikkatasolla
organisoiduista globalisaatioon kytkeytyneistä liikehdinnöistä,
joiden käynnistäjinä ja toteuttajina ovat olleet
ensi sijassa työväenliikkeen vasemmistolaiset (esim.
Koskenkorva-liike, Pro Moottori -liike pari viimeisintä
mainitakseni: Ks. Kevätsalo 2005, 23-27).
Suomen ay-liikkeen paikka globalisoituvassa maailmassa
Ruotsin, Tanskan ja Suomen järjestäytymisasteet ovat
maailman korkeimmat (Kevätsalo 2008 a, mt.). Niiden täytyy
myös olla selvästi korkeammat kuin esimerkiksi Kiinassa,
vaikka siellä ay-jäsenyys on ollut pakollinen kaupunkien
palkkatyöläisten keskuudessa. "Valtiollinen"
ay-liike on keskittynyt pitämään kurissa vain
valtion ja valtionyhtiöiden palveluksessa kaupungeissa
työskenteleviä. Muutama vuosi sitten maata johtava
puolue asetti ay-liikkeen tehtäväksi puolustaa maaseudulta
kaupunkiin palkkatyöhön tulevien, siis sisäisten
siirtolaisten etuja. Maaseudulla työskentelevät ovat
edelleen kokonaan ay-toiminnan ulkopuolella (LCG: Tiejun 2008,
92-93).
Pohjoismaiden työelämän suhteet ovat työnantajien
ja ay-liikkeen historialliseen kompromissiin perustuneen massatuotannon
ja -kulutuksen säätelyjärjestelmän tuloksia.
Sitä kutsutaan "fordistiseksi kompromissiksi".
Järjestelmä tuotti kehittyneisiin maihin muutamaksi
vuosikymmeneksi lähes täystyöllisyyden, kohtuullisen
sosiaaliturvajärjestelmän ja tulonjaon vakiintumisen.
(Aglietta 1979, Julkunen 2008). Nyt keskeisiä tuloksia
puretaan hallitsevan talousideologian, neoliberalismin, hengessä.
Tilalle palaa joukkotyöttömyys ja työnantajan
yksipuolisesti toteuttamat työn määrällisen
jouston muodot. Niiden seurauksena fordismin aikana muotonsa
saaneiden tyypillisten työsuhteiden osuus vähenee
ja suhteellinen köyhyys lisääntyvät. Metropolien
slummeissa jopa absoluuttisen toimeentulominimin rajalla elävien
määrä kasvaa erityisesti siirtolaisten keskuudessa
(LCG: Amin 2008, xiv-xv; Bieler ym. 2008 b, 265-266).
Jos Suomen ay-liikkeen sijoittaa työmarkkinoiden globalisaatiota
käsittelevään tulkintakehikkoon, paikka on Ruotsin
kainalo. Suomen ay-liikettä käsittelevä GG -kirja
ei yritä luoda edes tällaista yhteyttä globaaliin
maailmaan. Se tyytyy välittämään kertomuksia
siitä, mitä suomalaiset ovat tehneet matkustaessaan
Suomesta "sinne" eli kansainvälisille foorumeille
ja mitä he ovat tehneet puolustaessaan kansallisvaltion
puitteissa saavutettuja etuja Suomeen tulevia "muita"
vastaan.
Valitusta perspektiivistä tarkasteltuna näyttää
siltä kuin Suomessa elettäisiin jotain tyystin erilaista
globalisaatiota kuin muualla maailmassa. Tiettyyn rajaan asti
on mahdollista, että vaikutelma on tosi. Pohjoismaiden
työmarkkinajärjestelmän historiallisessa kehityksessä
on merkityksellisiä erityispiirteitä. Ruotsi on ollut
tiennäyttäjä. Nyt se on kansallisvaltiotason
neuvottelujärjestelmän purkamisessa reilun vuosikymmenen
Suomea edellä. Sen ammattiyhdistysliikkeestä kuitenkin
vain osa, kansainvälistyneillä toimialoilla vaikuttavat
liitot, ovat viime vuosina ryhtyneet etsimään uutta
"modernisoitumisen ja sopeutumisen" globalisaatiostrategiaa.
(LCG: Bieler & Lindberg , 211).
Kysymys siirtolaisista on mm. tässä mielessä
kiinnostava. Suomi oli 1970-luvulle asti työvoiman vientiä
harjoittanut maa. Voi olla liian ronski rinnastus todeta, että
Suomen maaseutu oli Ruotsin teollisuudelle vähän samaa
kuin Kiinan maaseutu on Kiinan teollisuudelle. Vähemmän
rankka on rinnastus Italiaan. Kummatkin maat ovat olleet varhemmin
teollistuneiden Euroopan maiden työvoimareservejä
ja työvoima on ollut tärkeä vientituote 1980-luvulle
asti. Suunta kääntyi 1990-luvulla, jolloin molemmista
on tullut työvoiman tuojia. (Kevätsalo 2008 b).
Siirtolaisuus on koettu haasteeksi suomalaisen ay-liikkeen
edunvalvontapolitiikalle vasta 1990-luvulla. Ensireaktioita
tähän uuteen tilanteeseen kuvaa yksi GG:n parhaista
artikkeleista, Mats Nylundin "Erään uhkakuvan
anatomia: Virolainen vierastyövoima, uutisvälitys
ja SAK" (GG 189-221). Nylund kuvaa, miten SAK, Eero Heinäluoman
johdolla ja television avulla, loi virolaisista siirtolaisista
uhkakuvan, jolla tuettiin mm. erityisen siirtymäaikalain
toteuttamista. Välineenä oli SAK:n teettämä
tilauskysely virolaisten kiinnostuksesta tulla Suomeen töihin.
Kysymykset oli asetettu siten, että vastausten voitiin
tulkita ennakoivan virolaisen siirtotyövoiman ryntäystä.
Television toimitus tarttui syöttiin ja osaltaan vielä
paisutteli uhkakuvaa. Nylund analysoi prosessin taitavasti ja
yksityiskohtaisesti sijoittaen sen myös asiaan kuuluvaan
teoreettisen yhteyteen: "Sellaisen uhkan konstruoiminen,
joka määritelmän mukaisesti vaanii tulevaisuudessa
ja jossa muukalaisten pelko usein on keskeinen elementti, on
kauan ollut tehokas tapa vahvistaa yhteenkuuluvuutta oman ryhmän
sisällä. Sellaiset yhteiskunnan rakenteellisesti muutokset,
joihin liittyy talous, maahanmuutto ja muun tyyppiset väestövirrat
sekä työolot, ovat eräs syy ihmisten kokemiin
pelkoihin." (mt. 202).
SAK:lla ei ole julkilausuttua globalisaatiostrategiaa. Siellä,
kuten STTK:ssa, Akavassa ja niiden liitoissa hoidetaan syystä
tai toisesta muodostuneet kansainvälisen yhteistyö
rutiinit vakiintuneen tavan mukaan. Lisäksi reagoidaan
globaalissa taloudessa tapahtuviin ilmiöihin, jos ne koskettavat
järjestöä riittävän läheltä.
Ay-eliitin kiireisen aikataulun salliessa matkustetaan tutustumaan
ajankohtaisiin kohteisiin. Lehtiuutisten perusteella viime vuosina
on ay-johtoa kiinnostanut matkakohteena erityisesti Intia ja
Kiina. Olisi siis väärin väittää, ettei
se seuraa aikaansa.
Yritysjohtamisen yksi strategiaguru Henry Minzberg jo aikanaan
osuvasti määritteli: strategia on sitä, mitä
organisaatio tekee (Minzberg 1987). Nylundin tulkinta on, että
pelon ja uhkakuvien luominen siirtolaisia kohtaan on merkityksellinen
osa SAK:n "strategiaa" (GG: Nylund, 203). Oikea termi
sitä kuvaamaan voisi olla "piilostrategia".
Rolle Alhon (GG, 283-329) artikkeli raottaa hieman lisää
verhoa tämän piilostrategian edestä. Hänen
kohteenaan on palvelualojen ammattiliitto PAM, jonka toimialoilla
työskentelee paljon maahanmuuttajia. Liiton toimitsijoiden
ohella hän on haastatellut liiton 2 maahanmuuttajajäsentä
ja 3 liittoon kuulumatonta ravintola-alalla työskentelevää
maahanmuuttajaa. Haastatellut eivät koe ay-liikkeen hoitavan
kovin hyvin heidän etujensa valvomista.
PAMin toimitsijat korostavat haastatteluissa monikulttuurisuuden
rikastuttavaa merkitystä samalla kun kertovat, miten vaikeaa
siirtolaisten ay-toiminnan organisoiminen on. Viranomaisten
ja kansallisten etnisiä suhteita käsittelevien verkostojen
kautta on ad hoc -tyyppisesti tehty tunnusteluja siirtolaisten
aktivoimiseksi. Liiton palveluksessa ei ole maahanmuuttajia,
vaikka jäsenten äidinkielen perusteella arvioiden
siirtolaisjäsenten määrä on 2000 -luvulla
kasvanut 25-30 prosentin vuosivauhtia ja oli vuoden 2006 lopussa
2461 jäsentä (mt. 293) Perusjärjestötasolla
oletetaan maahanmuuttajien sopeutuvan liiton toimintamalliin,
eikä heille ole perustettu erillisiä ammattiosastoja
tai niiden jaostoja. Yksi lähes yksinomaan siirtolaisjäsenistä
koostuvan osasto on toiminut jo pitkään, mutta senkin
halutaan edustavan mielikuvaa normaalista järjestötoiminnasta
ja tulkitaan siis ammattikuntaiseksi osastoksi vieraiden kielten
ammattilaisille.
Rakennustyöläisten liitto on PAMista poiketen perustanut
erityisen osastojen venäläis- ja virolaistaustaisille
jäsenille. Keskustelu erillisistä siirtolaisten jaostoista
tai osastoista on jo käyty kerran aiemmin pohdittaessa
naisten toiminnan organisoimisesta. Naisethan ovat edellinen
ay-järjestäytymisen erillishaaste. Heidän tapaansa
siirtolaiset kytkeytyvät ay-liikkeeseen sisällä
hallitsevaan piilostrategiaan suhteessa marginaaliryhmiin. Perustamisestaan
lähtien ay-liike on puolustanut jäsentensä ydinosan,
yleensä ammattitaitoisten miesten etuja naisten ja tilapäistyövoiman
kilpailua vastaan. Globalisaatio on tuonut uudeksi uhkatekijäksi
siirtolaiset. Heitä vastaan suojautuvat sekä PAM että
Rakennustyöläisten liitto, edellinen yhteistyössä
viranomaisten, jälkimmäinen yhteistyössä
viranomaisten ja työnantajajärjestön kanssa.
Työmarkkinoiden kontrollointi ulkopuolista kilpailua vastaan
on ollut näkyvää tuotannon työläisten
ammattikuntaliittojen toiminnassa jo 1800-luvulta lähtien.
Suomessa ja muissa pohjoismaissa järjestäytymisperustaksi
tuli viime vuosisadan alkupuoliskolla poliittisen työväenliikkeen
aloitteesta teollisuusliittomuoto, jolloin ammattikuntaliitoista
suurin osa purettiin. Ydintyövoiman puolustaminen ulkopuolista
kilpailua vastaan on teollisuusliitoissa muuttunut epäviralliseksi
ja näkymättömäksi.
Toimihenkilöryhmissä sen sijaan ammattikuntaliitto
on edelleen tyypillinen järjestäytymisen muoto. Tästä
syystä terveydenhuoltosektorin lääkäreiden
ja sairaanhoitajien liitot ovat havainnollinen esimerkki ydintyövoiman
etujen puolustamisesta marginaaliryhmien kilpailua vastaan.
Sirpa Wrede kuvaakin artikkelissaan (GG: 249 - 282) juuri tätä
strategiaa. Hän tosin korostaa, ettei sitä ole siirtolaisiin
kohdistettuna tarvinnut soveltaa ennen kuin aivan viime vuosina.
Edunvalvonnan tämän puolen keskeinen perusta ei ole
työehtosopimus, vaan ammatinharjoittamisen reunaehtojen
laillistaminen ja koulutettavien määrän kontrollointi.
Valtiollinen elin, Terveydenhuollon oikeusturvakeskus, myöntää
sekä laillistukset että ulkomaalaisten oikeudet työskennellä
terveydenhuollon lailla suojatuissa tehtävissä.
Lääkäriliitto on yhteistyössä asianosaisten
valtion elinten kanssa kontrolloinut työvoiman tarjontaa
niin tehokkaasti, että työmarkkinoiden pääpulma
on ollut, 1990-luvun alun laman aiheuttamaa pientä poikkeusta
lukuun ottamatta, palkkoja koskevan edunvalvonnan kannalta edullinen
työvoimapula. Työlupien ja laillistusten myöntäminen
ulkomaalaisille on perustunut viranomaisten yrityksiin ratkaista
tätä ongelmaa. Sairaanhoitajien kohdalla on vieläkin
selvemmin ollut kyse juuri tästä. Vasta aivan viime
vuosina heitä edustava järjestö TEHY on ylipäätään
havahtunut käsittelemään siirtolaistyövoimaa
potentiaalisena kilpailijana, jota työvoimaa vuokraavat
yritykset tuovat maahan. Wrede näkeekin oivaltavasti sen
kehityksen, josta liitto ei ainakaan julkisesti ole vielä
tietoinen. Hallitsemattoman ja julkilausumattomaan siirtolaisvastaisuuteen
perustuvan ay-politiikan seurauksena on kautta maailman ollut
siirtolaisten ja erityisesti siirtolaisnaisten hakeutuminen
koulutustaan vastaamattomiin, huonosti palkattuihin ja "likaisiin"
alan töihin(mt. 273 - 274). Koska Suomen sairaanhoitajien
koulutus poikkeaa monissa muissa maissa saatavasta koulutuksesta,
siirtolaisisairaanhoitajia on totuttu ohjaamaan hoitoapulaisen
tehtäviin tai kouluttautumaan lähihoitajiksi, mikä
on tulkittavissa niukkojen resurssien alikäytöksi
(mt. 264)
Globalisoituvan maailman työmarkkinat
Pohjoismaat, erityisesti Ruotsi, Tanska ja Suomi ovat poikkeus
ay-toiminnan maailmankartalla. Kun kirja käsittelee Suomea
ja etsii sen ay-liikkeelle globalisaatiostrategiaa, voisi olettaa,
ettei se voi välttää pohtimasta pohjoismaisen
työmarkkinamallin nykytilaa ja kehityssuuntaan. Oletus
on väärä. GG onnistuu sivuuttamaan koko aiheen.
EU-komission rahoittamissa työelämän tutkimusprojekteissa
ja EU:n tukemissa aihetta käsittelevissä konferensseissa
"skandinaaviseksi" kutsuttu työmarkkinamalli
esitetään edelleen tavoittelemisen arvoisena poikkeustapauksena.
Se on tosin ehtinyt vakiintua vain Ruotsissa ja Tanskassa. Sielläkin
mallin purkaminen alkoi runsaat pari vuosikymmentä sitten,
jolloin opit määrällisen jouston lisäämisen
tarpeellisuudesta ja työehtosopimusten tuottamista liiallisista
työmarkkinajäykkyyksistä alkoivat levitä
USA:sta ja EU:n suurista jäsenmaista.
Pääomaliikkeiden vapauttamisen jälkeiset pankkikriisit
1980-luvun lopulla ja 1990-luvun alussa kaikissa pohjoismaissa
yhdessä talouskasvun hidastumisen (Suomessa laman) kanssa
ovat osa globalisaatiota. Ne tarjosivat shokkivaikutuksen, jota
käyttäen voitiin kiihdyttää pohjoismaisen
mallin purkamista.
LCG:n kohteena on tästä muun maailman tavoitemallista
vain Ruotsi. Sen ohella kohteena on ay-liikkeen toiminta 9 kansallisvaltiossa
sekä kahdella laajemmalla alueella (EU-15 ja Afrikka).
Tapausten kuvaukset on ankkuroitu globalisaatiota käsittelevään
teoreettiseen kehykseen. Yhteenvetoluku perustuu samaan kehykseen
sekä kansallisiin tapauskuvauksiin, joiden perustella hahmotellaan
globaalin työväenluokan tulevaisuusstrategiaa.
Kirjan selkeä tavoite on pyrkiä yleistettävyyteen.
Jokainen case vastaa samoihin, yhteisesti asetettuihin kysymyksiin.
Alussa on selkeä teoreettinen jakso, johon kysymykset perustuvat.
Lopussa on yhteenveto, joka on tehty samalta teoriaperustalta.
Vaikka artikkelit ovat tasoltaan vaihtelevia, kokonaisuus on
rakennettu siten, että lukijalle syntyy kasassa pysyvä
käsitys siitä, mitä kirjassa esitetään.
Yleistettävyyttä tavoiteltaessa tullaan määritelleeksi
teoreettinen tai jopa ideologinen näkökulma aiheeseen.
LCG:n yleisissä artikkeleissa (Amin 2008 sekä Bieler
ym. 2008a ja b) ensimmäisenä huomio kiinnittyy "fordismin"
käsitteeseen, joka viittaa sääntelykoulukuntaan
(esim. Aglietta 1979). Seuraavatkin klassikkoviitteet ovat marxilaisen
perinteen suunnalla: Karl Kautskyn kirja agraarikysymyksestä
(1899/1988) johdattaa viittauksiin Neuvostoliiton ja Kiinan
yrityksistä ratkaista maaseudun ja kaupunkien ristiriita.
Historiallisesti merkittävien prosessien mainitseminen
on tarpeellinen muistutus konkreettisen kehityksen monimuotoisuudesta,
kun kehikoksi rakentuu teoria globaalistaa köyhtymisestä
ja työvoiman aseman tilapäistymisestä ("prekarisaatio"
lienee tutkimuskirjallisuudessa yleistyvä tätä
työvoiman osaa kuvaava termi). Sen vastakohtana pääomat
kasautuvat maailman keskuksiin. Prosessi tee mahdolliseksi palkkatyöläisten
eliitin ja ydintyövoiman ( eli "globalisaatiovoittajien")
integroinnin kansallisten ja monikansallisten pääomien
harjoittamaan neoliberaaliin politiikkaan, väittää
Kevätsalo ( 2008 a). Yleisenä globaalina tendenssinä
on polarisaatio niin tulojen ja vallan jaossa kuin alueellisessa
kehityksessäkin. Tämä on ollut erityisen näkyvää
1990-luvun laman jälkeen Suomessa ja muissa Pohjoismaissa.
Tässä teoreettisessa kehikossa taloudellisen globalisaation
nykytilan määritellään merkitsevän
tuotannon lisääntyvää organisoitumista yli
kansallisten rajojen, integroituneiden globaalien finanssimarkkinoiden
muodostumista, laajaa epävirallistumista ja työmarkkinoiden
säätelyn purkamista sekä uusliberaalin ideologian
hallitsevuutta talousajattelussa. Näistä perustendensseistä
voidaan johtaa neljä globalisaatioon liittyvää
haastetta Pohjoismaiselle työmarkkinamallille:
- tuotannon lisääntyvä ylikansallistuminen,
joka aiheuttaa painetta työpaikkojen säilymistä,
palkkoja ja työolosuhteita kohtaan
- marginaalisen sektorin kasvu ja lisääntyvät
perifeeriset segmentit työmarkkinoilla lisäävät
painetta ydintuotannon pysyvää työllisyyttä
kohtaan
- kansainväliset pääomaliikkeet, jotka tekevät
pitkän aikavälin tuotantostrategiat aina vain vaikeammiksi
- uusliberaali ideologia, joka haastaa hyvinvointivaltion
ja nykyiset ay-liikkeen osallistumisjärjestelmät
Haasteisiin vastaamista pohjoismaisesta perspektiivistä
voidaan pohtia siten kuin Bieler ja Lindberg tekevät: "Vain
vahvasta asemasta käsin voidaan ay-liikkeen odottaa esittävän
vahvan vastauksen nykyisiin haasteisiin. Epäilemättä
suhteelliseen vahvuuteen sisältyy myös vaara olla
näkemättä menetyksiä suhteessa menneisyyteen
ja riski tulle itsetyytyväiseksi kohdattaessa jatkuva rakenteellinen
muutos." (LCG: Bieler & Lindberg, 200).
Neoliberaalin Euroopan vaihtoehto retoriikan tasolla on "sosiaalinen
Eurooppa". On tyystin oma haasteensa, mitä tämä
voisi merkitä käytännössä Bieler &
Lindbrerg päätyvät korostamaan ratkaisujen etsinnässä
eri keskusjärjestöihin kuuluvien liittojen yhteistyötä
sopeuduttaessa modernisoituvaan työelämään.
Karu ruotsalaiseen aineistoon perustuva päätelmä
on, että siellä ei pidetä eurooppalaista tai
kansallista tasoa tulevaisuuden toimintojen oikeana areenana.
Sen sijaan korostetaan paikallisella ja yritystasolla puolustautumista.
Kirjoittajat eivät pidä tätä kuitenkaan
riittävänä. Heidän mielestään
eri henkilöstöryhmien yhteistyön tulisi yltää
työnantajien ja palkkatyöläisten etujen vastakkaisuuden
ja monikansallisten yhtiöiden sisäisten valtasuhteiden
asymmetrian havaitsemiseen. Tavoitteeksi olisi siis asetettava
konsensuksen asemesta taloudellisen demokratian syventäminen.(Mt.
205-212).
Ay-tutkimus globaalissa maailmassa
On hyvinkin mahdollista, ettei suomalaisessa keskustelussa
edes kyetä ymmärtämään kritiikkiä,
jota Pohjoismaiden ulkopuolisten vauraiden EU-maiden ay-liikettä
kohtaan esitetään. Esimerkiksi Bieler & Schulten
(LCG, 239) esittävät että "sosiaalinen kumppanuus
ei pelkästään vaaranna työväenliikkeen
autonomiaa, vaan vahvistaa uusliberalismin logiikkaa tarjontapuolen
korporatismilla tai 'edistyksellisellä kilpailukyvyllä'.
GG -kirjan perusteella näyttää myös siltä,
ettei suomalainen ay-liike ole ollenkaan tietoinen siitä,
vastakohtaisuudesta, joka on näkyvissä EU:n sisällä
koskien EU:n kehityksen perussuuntaa. Ay-liikkeen tuki Euroopan
integraatiolle törmää yhä tiukemmin siihen
politiikkaan, jota harjoitetaan Euroopan talouden "modernisoinnin"
nimissä, mutta jonka sisältönä on ajaa sisään
uusliberaali epäsosiaalinen ja ay-liikkeen vastainen politiikka
(Waddington 2005, 518).
Ay-liikkeen tutkiminen Suomessa on nykyään suhteellisen
vähäistä. Meneillään olevat hankkeet
tuntuvat tyystin hylänneen sen keskustelun, jota käytiin
pääasiassa ruotsalaisten tutkijoiden (esim. Sandberg
ym. 1992) aloitteesta jakokysymyksistä ja tuotantokysymyksistä.
Tuosta teemasta siirryttiin nopeasti tutkimaan paikallista sopimista,
luottamusta, joustavuutta sekä erilaisia yritysten kilpailukykyä
vahvistavia johtamismuoteja. Syrjään työnnetty
aihe saattaa kuitenkin olla ajankohtaisempi kuin koskaan. Työvoiman
epävirallistumista ja epätyypillisyyden yleistymistä
ei voi ratkaista puuttumatta tuotantokysymyksiin.
Pohjoismaiden ulkopuolella ay-liikkeen tutkijoista suurin osa
näyttää olevan vakuuttunut siitä, ettei
perinteinen ay-liike nykyisestä alamäestään
enää toivu. Kapitalismille affirmatiiviset ay-liikkeen
tutkijat ovat ottaneet kohteeksi yritysten kilpailukykyä
tukevat osallistumisjärjestelmät. Kapitalismikriittinen
suuntaus on vuosi vuodelta kiinnostuneempi ottamaan tutkimisen
kohteeksi kaikki työtä tekevät, siis erittäin
laajasti määritellyn työväenluokan. Perinteinen
ammattiyhdistysliike on vain yksi tätä luokkaa edustava
järjestö. Se on yhä merkittävä joissakin
länsimaissa, vaikkakin lähes kaikkialla menettämässä
asemiaan. Tähän suuntaukseen kuuluvat tutkijat ennakoivat
sen rinnalle nousevan kansalaisliiketyyppisen työtä
tekevien organisoidun toiminnan. Esimerkiksi LCG-kirjassa osoitetaan
joidenkin maiden kohdalla jo näin tapahtuneenkin. Monissa
sen artikkeleissa kyse on toiveesta, joka kohdistuu kansalaisliikkeisiin,
joiden odotetaan tuovan ratkaisun siihen pettymykseen, jota
perinteistä ay-liikettä kohtaan tunnetaan.
Kun erityisesti puoliperiferioita ja periferioita käsittelevissä
julkaisuissa hyvin yleisesti esitetään sosiaalisten
liikkeiden ja ay-liikkeen yhteistyöstä tai yhteen
kasvamisesta, tekee mieli uudelleen viitata edellä mainittuun
tuotanto ja jakokysymys -jaotteluun. Maakysymystä, vesikysymystä,
sähkönjakelua tai prekarisoitumista ei voi maailman
puoliperiferioissa ja periferioissa ratkaista ottamatta ay-liikkeen
ja muiden kansalaisliikkeiden toiminnan kohteeksi "tuotantokysymyksiä".
Sama voidaan todeta tuloerojen kasvusta tai sosiaaliturvan heikkenemisestä
lähes kaikkialla maailmassa. Niiden taustana ovat työn
ja pääoman valtasuhteet, eivät vain työvoiman
ostajien ja myyjien suhteet työmarkkinoilla.
Länsimaissa elävän prekaarin työvoiman
kohdalla strateginen haaste voi olla ainakin lyhyellä aikavälillä
jakokysymyksissä eli siinä, miten saavuttaa sosiaalivaltion
sisällä universaali perustulo kaikille. Sen avulla
kansalaisten autonomiaan kohdistuvaa kontrollia voitaisiin vähentää.
Näin vahvistettaisiin mahdollisuuksia kieltäytyä
nöyryyttävistä työtehtävistä.
Viime kädessä perustulokin on ansiotyön näkökulmasta
tuotantokysymys.
Pohjoismaiden ulkopuolella ay-liikkeen tutkijoista suurin osa
näyttää olevan vakuuttunut siitä, ettei
perinteinen ay-liike nykyisestä alamäestään
enää toivu. Kapitalismille affirmatiiviset ay-liikkeen
tutkijat ovat ottaneet kohteeksi yritysten kilpailukykyä
tukevat osallistumisjärjestelmät. Kapitalismikriittinen
suuntaus on vuosi vuodelta kiinnostuneempi ottamaan tutkimisen
kohteeksi kaikki työtä tekevät, siis erittäin
laajasti määritellyn työväenluokan. Perinteinen
ammattiyhdistysliike on vain yksi tätä luokkaa edustava
järjestö. Se on yhä merkittävä joissakin
länsimaissa, vaikkakin lähes kaikkialla menettämässä
asemiaan. Tähän suuntaukseen kuuluvat tutkijat ennakoivat
sen rinnalle nousevan kansalaisliiketyyppisen työtä
tekevien organisoidun toiminnan. Esimerkiksi LCG-kirjassa osoitetaan
joidenkin maiden kohdalla jo näin tapahtuneenkin. Monissa
sen artikkeleissa kyse on toiveesta, joka kohdistuu kansalaisliikkeisiin,
joiden odotetaan tuovan ratkaisun siihen pettymykseen, jota
perinteistä ay-liikettä kohtaan tunnetaan.
Kun erityisesti puoliperiferioita ja periferioita käsittelevissä
julkaisuissa hyvin yleisesti esitetään sosiaalisten
liikkeiden ja ay-liikkeen yhteistyöstä tai yhteen
kasvamisesta, tekee mieli uudelleen viitata edellä mainittuun
tuotanto ja jakokysymys -jaotteluun. Maakysymystä, vesikysymystä,
sähkönjakelua tai prekarisoitumista ei voi maailman
puoliperiferioissa ja periferioissa ratkaista ottamatta ay-liikkeen
ja muiden kansalaisliikkeiden toiminnan kohteeksi "tuotantokysymyksiä".
Sama voidaan todeta tuloerojen kasvusta tai sosiaaliturvan heikkenemisestä
lähes kaikkialla maailmassa. Niiden taustana ovat työn
ja pääoman valtasuhteet, eivät vain työvoiman
ostajien ja myyjien suhteet työmarkkinoilla.
Länsimaissa elävän prekaarin työvoiman
kohdalla strateginen haaste voi olla ainakin lyhyellä aikavälillä
jakokysymyksissä eli siinä, miten saavuttaa sosiaalivaltion
sisällä universaali perustulo kaikille. Sen avulla
kansalaisten autonomiaan kohdistuvaa kontrollia voitaisiin vähentää.
Näin vahvistettaisiin mahdollisuuksia kieltäytyä
nöyryyttävistä työtehtävistä.
Viime kädessä perustulokin on ansiotyön näkökulmasta
tuotantokysymys.
Pohjoismaiden ulkopuolella ay-liikkeen tutkijoista suurin osa
näyttää olevan vakuuttunut siitä, ettei
perinteinen ay-liike nykyisestä alamäestään
enää toivu. Kapitalismille affirmatiiviset ay-liikkeen
tutkijat ovat ottaneet kohteeksi yritysten kilpailukykyä
tukevat osallistumisjärjestelmät. Kapitalismikriittinen
suuntaus on vuosi vuodelta kiinnostuneempi ottamaan tutkimisen
kohteeksi kaikki työtä tekevät, siis erittäin
laajasti määritellyn työväenluokan. Perinteinen
ammattiyhdistysliike on vain yksi tätä luokkaa edustava
järjestö. Se on yhä merkittävä joissakin
länsimaissa, vaikkakin lähes kaikkialla menettämässä
asemiaan. Tähän suuntaukseen kuuluvat tutkijat ennakoivat
sen rinnalle nousevan kansalaisliiketyyppisen työtä
tekevien organisoidun toiminnan. Esimerkiksi LCG-kirjassa osoitetaan
joidenkin maiden kohdalla jo näin tapahtuneenkin. Monissa
sen artikkeleissa kyse on toiveesta, joka kohdistuu kansalaisliikkeisiin,
joiden odotetaan tuovan ratkaisun siihen pettymykseen, jota
perinteistä ay-liikettä kohtaan tunnetaan.
Kun erityisesti puoliperiferioita ja periferioita käsittelevissä
julkaisuissa hyvin yleisesti esitetään sosiaalisten
liikkeiden ja ay-liikkeen yhteistyöstä tai yhteen
kasvamisesta, tekee mieli uudelleen viitata edellä mainittuun
tuotanto ja jakokysymys -jaotteluun. Maakysymystä, vesikysymystä,
sähkönjakelua tai prekarisoitumista ei voi maailman
puoliperiferioissa ja periferioissa ratkaista ottamatta ay-liikkeen
ja muiden kansalaisliikkeiden toiminnan kohteeksi "tuotantokysymyksiä".
Sama voidaan todeta tuloerojen kasvusta tai sosiaaliturvan heikkenemisestä
lähes kaikkialla maailmassa. Niiden taustana ovat työn
ja pääoman valtasuhteet, eivät vain työvoiman
ostajien ja myyjien suhteet työmarkkinoilla.
Länsimaissa elävän prekaarin työvoiman
kohdalla strateginen haaste voi olla ainakin lyhyellä aikavälillä
jakokysymyksissä eli siinä, miten saavuttaa sosiaalivaltion
sisällä universaali perustulo kaikille. Sen avulla
kansalaisten autonomiaan kohdistuvaa kontrollia voitaisiin vähentää.
Näin vahvistettaisiin mahdollisuuksia kieltäytyä
nöyryyttävistä työtehtävistä.
Viime kädessä perustulokin on ansiotyön näkökulmasta
tuotantokysymys.
Viitteet
Aglietta Michel (1979): A theory of Capitalist Regulation.
The US Experience. NLB,London.
Alapuro Risto & Arminen Ilkka (2004): Vertailevan tutkimuksen
ulottuvuuksia. WSOY, Helsinki.
Böckerman Petri ja Uusitalo Roope (2005): Union Membership
and the Erosion of the Ghent System: Lessons from Finland, 2005.
Castells Manuel (1996-98): The Rise of Nework Economy. Blackwell
Publishers, Oxford. GG (2008).
Helander Mika (toim.): Going Global. Ay-liikkeen menestysresepti
globaalissa ajassa. Minerva & SoPhi, Jyväskylä
ja Helsinki.
- Helander Mika (a): Suomalaisen ay-liikkeen kansainväliet
yhteydet. 99-140.
- - - - - - -" - - - - - (b): Going global! - Suomalaisen
ammattiyhdistysliikkeen rajat ylittävät globalisaatiostrategiat,
11-32
- - - - - - -" - - - - - ( c): Telia-Sonera ja rajat
ylittävän edunvalvonnan ongelmat, 165-167.
- - - - - - -" - - - - - (d): Suomalaisen ay-liikkeen
kansainväliset yhteydet, 99-140
- Laitinen Veijo: Eurooppalaiset yritysneuvostot, 169-182
- Lehtonen Riikka: Suomalaisen ammattiliittojen kansainvälinen
yhteistyö, 141-164
- Salmenhaara Perttu: Henkistä pääomaa ja
luottamusta kotoutumiseen. Hallituksen maahanmuuttopoliittinen
ohjelma 2006, 223-248.
- Svanström Maria: Solidaarisuuden globalisointia
kansainvälisen kilpailukyvyn edistämiseksi, 77-96.
Julkunen Raija: (2008): Uuden työn paradoksit. Vastapaino,
Tampere
Kevätsalo Kimmo (2005): Yhdestoista hetki. Uuden vuosituhannen
ay-liike paikallistasolla. Käyttötieto, Helsinki
- - - - - - - " - - - - - - (2007): Työ Intiassa,
Etelä-Afrikassa, EU:ssa ja Suomessa. Käyttötieto,
Helsinki
- - - - - - - " - - - - - - (2008 a): Globalisaatiovoittajien
ansiotyöt ja edunvalvonta. Käyttötieto, Helsinki
- - - - - - - " - - - - - - (2008 b):Siirtolaisuuden uusi
suunta. Metallitekniikka 21.08.08
LCG (2008): Bieler Andreas, Lindberg Ingemar & Pillay
Devan (eds.): Labour and the Challenges of Globalization.
What Prospects for Transnational Solidarity? Pluto Press, London.
- Rauber Isabel: The globlization of capital and its impact
on the world of formal and informal work: challenges for and
responses from Argentine unions, 98-114.
- Amin Samir: Foreword: rebuilding the unity of the 'labour
front', xiv-xxii.
- Bieler Andreas, Lindberg Ingemar and Pillay Devan: The
future of the global working class: an introduction, 1-22.
- Tiejun Wen: How China's migrant labourers are becoming
a new proletariat, 81-97.
- Bieler Andreas and Lindberg Ingemar: Swedish unions and
globalization: labour strategies in a changing global order,
199-216
- Bieler Andreas and Schulten Thorsten: European integration:
a strategic level for trade union resistance to neoliberal
restructuring and for the promotion of politicial alternatives,
231, 247.
Visser J. (2006): Union membership statistics in 24 countries.
Monthly Labour Review, Vol. 129, No. 4, 38-49,
Waddington J (2005) : Trade unions and the defence of the
European social model. Industrial Relations Journal, Vol. 36,
No 6, 518-540.
|
